Logoterapian taustalla on logoteoria, joka on puhdasta filosofiaa. Logoterapiaa voidaan kutsua tarkoituskeskeiseksi lähestymistavaksi ihmisten auttamistoiminnassa. Keskeisintä on siten ihmisen oman elämän mielekkyyden, merkityksellisyyden ja tarkoituksellisuuden aiheiden löytäminen hänen situaatiostaan, siitä osasta maailmaa, johon hän on suhteutunut. Situaatiossaan ihminen on suhteissa lukemattomiin erilaisiin asioihin, ilmiöihin ja olioihin. Kyse ei siten ole vain esimerkiksi sosiaalisista suhteista tai pelkästä ympäristöstäkään, vaan kaikesta, mitä ihminen saattaa elämässään kohdata. Aktiivisesti elävällä ihmisellä situaatio laajenee jatkuvasti – kaikkein nopeinta vauhtia lapsuudessa ja yleensä hitainta vanhuudessa. Yksi logoterapeuttisen työskentelyn kohde on terapiatavattavan kannustaminen ja rohkaiseminen laajentamaan situaatiotaan aiempaa tarkoituksellisemmilla ja arvopitoisemmilla sisällöillä.
Kysymys ihmisen elämän tarkoituksesta on syvällinen filosofinen kysymys. Tarkoitukset suuntautuvat aina kohti jotain, joka koetaan arvokkaaksi. Joksikin sellaiseksi, joka on objektiivisesti ja universaalisesti arvokasta. Kyse ei ole vain siitä, että pidän jotain henkilökohtaisesti ja itselleni arvokkaana, vaan siitä, että kyseessä on jokin sellainen, joka kiinnittyy ajasta ja paikasta riippumattomiin, kaikkien ihmisten kannalta olennaisiin arvoihin. Siis niihin, joita antiikin filosofiassa kuvailtiin esimerkinomaisesti hyvyytenä, totuutena ja kauneutena. Tai siihen, joka on lähes kaikkien filosofioiden ja uskontojen keskiössä eli rakkauteen. (Ks. arvofilosofinen kirjani Arvot ovat ihmisen toiminnan perusta.)
Situaation vastinparina on ihmisen subjektiivinen eli ainutlaatuisella tavalla ilmenevä tajunta. Sitä osaa ihmisen tajunnasta, jonka avulla hän voi ottaa kantaa ja vaikuttaa kokemuksiinsa kutsutaan tajunnan henkiseksi olemuspuoleksi. Tätä korkea-asteista tajunnallisuutta ei tutkita minkään muun tieteen kuin fenomenologisen filosofian puitteissa. Eikä sitä myöskään sisällytetä minkään erityistieteen (kuten biologian, psykologian tai sosiologian) suppeisiin ihmiskuviin. Henkinen olemassaolo on tutkimuskohteena ainoastaan filosofiassa ja siksi se on myös tärkeä osa filosofista, holistista ihmiskäsitystä. Ihminen on persoonana olemassa maailmassa vasta ykseytenä, sellaisena kokonaisuutena, johon vaikuttavat kaikki erilaatuiset olemuspuolet, kuten kehollisuus, psyykkinen tajunnallisuus, henkinen tajunnallisuus ja situtionaalisuus. Kaikki olemuspuolet ovat yhtä ensisijaisia ja välttämättömiä, koska ne muotouttavat (konstituioivat) toisensa keskinäisellä yhteydellään. Persoona, henkilö, on siten jakamaton kokonaisuus. Aina kun keskitytään vain yhteen olemuspuoleen tai joihinkin osiin ihmisestä (esim. psykofyysinen ulottuvuus), jää jotain näkemättä, jolloin sorrutaan helposti virheellisiin johtopäätöksiin. Nykyaikainen malliesimerkki on aivotutkimus, jossa ihmistä tutkitaan vain aivoina ja etsitään niistä tietoa ihmisen tajunnallisen kokemisen ja koko olemassaolon perustasta.
Logoterapeutin on siis perehdyttävä huolellisesti edellä mainitun luonteisiin filosofisiin kysymyksiin ja pohdittava niitä niin syvällisesti, että ne muodostavat hänen ajattelunsa ja tajunnallisen kokemisensa perustan, johon hän voi heijastaa kaikkea logoterapeuttisessa työskentelyssä esille tulevaa. Pelkkä tieto ei kuitenkaan vie pitkälle, vaan logoterapeutin on myös omaksuttava filosofian harjoittamisen taito käytännön terapiatoimintansa lähtökohdaksi. Tällaista toimintaa voidaan kutsua erityiseksi filosofisen praktiikan muodoksi, jonka keskiössä ovat ihmisen elämästä löydettävät tarkoitusmahdollisuudet sekä hänen henkisten kykyjensä kehittymiseen perustuvat voimavarat.
Kaikki tietävät antiikin filosofia Sokrateen, mutta hänen oppilaansa Platonin kuvailema kyselemisen taito ei ole yhtä tunnettu eikä varsinkaan käytännön terapiasuhteissa käytetty. Sen sijaan ihmisille luennoidaan vastaanotolla tietoa, joka perustuu johonkin kuvitteelliseen tilastolliseen keskiarvoihmiseen, jollaista ei todellisuudessa ole olemassa (viittaan tässä mm. tautiluokituksiin, joista kirjoitan taas pian toisaalla). Tai heidän auttamisessaan käytetään jotain vakioituja menetelmiä, joiden kuvitellaan sopivan kaikkien ihmisten elämäntilanteisiin. Ja sitten tehdään viisaan näköisinä pitkälle vietyjä johtopäätöksiä sekä jaellaan elämänohjeita, jotka voivat osoittautua avunetsijälle tuhoisimmiksi mahdollisiksi neuvoiksi tai kehotuksiksi.
Logoteoriaan perustuvassa filosofisessa praktiikassa on kyse toisen ihmisen eettisen kohtaamisen käytännöstä. Eettisyys on muun muassa sitä, että ihminen kohdataan ainutkertaisena ja ainutlaatuisena persoonana (ks. persoonan luonnehdintaa edellä). Ainoa mahdollinen keino – ”menetelmä” – on sokraattisesta perinteestä kumpuava dialogi, jossa etsitään yhdessä totuutta terapiatavattavan ongelmiin vaikuttavista tekijöistä. Logoterapiassa liikutaan enimmäkseen situationaalisen elämäntilanteen ja henkisten elämäntaitojen välisellä akselilla. Pääkysymyksenä on toisin sanoen, aiheutuuko avunetsijän tunne elämänsä jonkin asteisesta tarkoituksettomuudesta enemmän situaatiossa vallitsevista haasteista vai tajunnallisen kokemisen epäsuotuisuuksista vai molemmista.
Dialogissa hämmästellään ja ihmetellään sekä kyseenalaistetaan ja kysellään maailmaa ja samalla omaa tapaa kokea se sekä itsensä siinä. Molemmat esittävät toisilleen kysymyksiä ja pyrkivät siten valottamaan terapiatavattavan tilannetta ja rikastamaan hänen ajatteluaan. Terapeutti pyrkii ymmärtämään tavattavansa ongelmaa osatakseen tehdä tavattavalle tämän ajattelua mahdollisimman hyvin virittäviä kysymyksiä, jotka auttavat häntä elämänsä tarkoituksen etsimisessä. Kyse on sokraattisen dialogin päämäärästä, maieutiikasta, kätilöinnin taidosta, jonka tähtää ristiriitojen paljastamiseen ja uinuvan tiedon nostamiseen tietoisuuteen kyselemisen avulla (Tieteen termipankki). Ajattelun virittämiseen voidaan käyttää myös asiayhteyteen sopivia tarinoita, vertauskuvia tai myös terapeutin oman elämän aineksia, joiden tavoitteena on kuvailla vaihtoehtoisia tapoja ajatella ja toimia.
Filosofisessa dialogissa on kyse fenomenologisesta työskentelytavasta, jota Lauri Rauhala on kutsunut tajunnalliseksi tutkimusvaikuttamiseksi. Siinä kysellään, kunnes löydetään ilmiö, joka on olennaista ottaa tarkempaan käsittelyyn. Käsittelyssä analysoidaan ilmiötä yhdessä ja pilkotaan se sen jälkeen jatkuvasti pienempiin osatekijöihin, kunnes löydetään kaiken taustalla oleva olemuksellinen perusta, jonka avulla on mahdollista tehdä elämään tarkoitusta lisääviä ratkaisuja. Maieutiikan idean mukaisesti pyrkimyksenä on sukeltaa omien toimintatapojen ja asenteiden taustalla oleviin tunteisiin ja arvoihin (ks. jäävuori-mallista väitöskirjassani) ja löytää sitä kautta aiempaa syvempää ja uusia näkökulmia luovaa ymmärrystä elämästä ja sen laatuun vaikuttamisen keinoista.
Minun on kaiken kaikkiaan mahdotonta ymmärtää, mihin tulkinnat Viktor Franklin logoteoriasta jonain muuna kuin filosofiana ja logoterapiasta jonain muuna kuin tarkoituskeskeisen filosofisen praktiikan muotona voisivat perustua. Jollei sitten taustalla ole se, että logoterapiaa ovat liittäneet omaan muuhun, psykiatrian erikoislääkärin tai kliinisen psykologin toimintaansa yhtäältä Viktor Frankl itse ja toisaalta hänen uskollisin oppilaansa Elisabeth Lukas. On kuitenkin huomattava, että logoterapiaa harjoittavat ja ovat aina harjoittaneet enimmäkseen muut kuin lääkärit tai psykologit. Viktor Franklin luoman filosofisen teorian perustalta yhdistettynä mahdolliseen muuhun käytännön kokemukseen ihmisten auttamistoiminnasta. Tai ainakin ajattelevana, hämmästelevänä ja pohtivana ihmisenä olemisesta. Ja totuuden etsijänä olemisesta.
viktorfranklblog 