Logoterapia sopii kaikille

Jokainen ihminen on joskus alakuloinen, ahdistunut tai masentunut. On paha olo, mutta siitä ei saa jotenkin otetta, ei käsitä, mistä se johtuu. Olo saattaa tuntua jollain tavalla tyhjältä, turhautuneelta tai tyytymättömältä, jopa toivottomalta. Kaikki on jotenkin jumissa ja oikein missään ei tunnu olevan mitään mieltä. Vaikka kaikki tuntuu hajuttomalta, mauttomalta ja värittömältä, ei itsellä riitä tarmoa ryhtyä mihinkään. Eikä uskoakaan, eli muuttuisiko mikään kuitenkaan sen kummemmaksi. Elämän suunta ja päämäärä on ja pysyy hukassa, vaikka sellaista jollain oudolla tavalla kaipaisikin. Olo on kuitenkin neuvoton. Mistä sellaista voisi etsiä tai voisiko kuitenkaan löytää varsinaisesti mitään, mihin voisi tarttua?

Jokainen on siis joskus tällaisessa tilanteessa. Tänä päivänä vaikuttaa siltä, että yhä useampi potee jotain tämän kaltaista. Jos menet lääkärille, hän yleensä asettaa sinulle virallisen tautiluokituksen mukaisen diagnoosin ja määrää siihen kuuluvat lääkkeet. Sinun oletetaan siis olevan fyysisesti tai psyykkisesti sairas ja saat kehosi ja siinä olevien aivojen toimintaan vaikuttavat lääkkeet. Hyvässä lykyssä saat psykiatrilta passituksen psykoterapiaankin. Oireitasi hoidetaan silloin sekä lääkkeiden muodossa aivojesi ja kehosi kautta ja psykoterapian osalta niin kutsutun psyykeesi eli psyykkisen tajuntasi kautta. Yhdistelmä onkin mitä suositeltavin sikäli kun sinulla on jokin mielen sairaus.

Alussa kuvatuilla oireilla ei kuitenkaan yleensä ole mitään tekemistä minkäänlaisen sairauden kanssa. Tai vaikka ihminen oireilisi jo kaikin tavoin, siis myös fyysisen ja psyykkisen sairauden tavoin, ei näissä ihmisen olemuspuolissa näyttäytyvien oireiden hoitaminen auta muuta kuin korkeintaan niiden hetkelliseen lievenemiseen. Usein oireilu vain pahenee ja pitkittyy ja kaiken aikaa tulee myös uusia oireita. Ihminen saattaa ihan todellisesti sairastua vääränlaisen hoidon takia.

Mitä alussa kuvattu oireilu siis ilmentää? Mistä se voisi aiheutua? Jo 1920- ja 1930-luvuilla itävaltalainen psykiatrian ja neurologian erikoislääkäri Viktor Frankl ihmetteli, miksi osalla potilaista oireet vain huononivat, vaikka heille annettiin parasta mahdollista tunnettua hoitoa. Hän löysi vastauksen kysymykseensä tutkittuaan asiaa sekä laajojen potilasmäärien parissa että perehdyttyään jo sitä ennen sellaisiin filosofisiin teorioihin, jotka käsittelivät ihmisen holistista kokonaisuutta ja erityisesti hänen tajuntansa vaikutusta siihen.

Filosofioiden piiristä Frankl löysi tietoa ihmisen tajunnan rakenteesta ja ennen kaikkea sen jakautumisesta kahteen tasoon tai ulottuvuuteen eli vähemmän kehittyneeseen psyykkiseen puoleen ja korkeampaa kehitystasoa edustavaan henkiseen puoleen. Kautta filosofian n. 2500 vuotta jatkuneen historian on ihmisen henkisyyttä pidetty hänen olemassaolonsa hyvyyden kannalta tärkeimpänä osana ihmisen kokonaisuutta. Kun psykologia eriytyi filosofiasta runsaat sata vuotta sitten, jätettiin siitä tämä ihmisen erityisyyttä aidoimmin edustava olemuspuoli pois. Todennäköisesti syynä oli se, että henkistä olemuspuolta on aina pidetty kaikkein arvoituksellisimpana ja vaikeaselkoisempana osana ihmistä. Oli helpompaa keskittyä yksinkertaisten syy-seuraus-suhteiden mukaisesti toimiviin puoliin ihmisessä eli tajunnan psyykkiseen osaan ja sen rinnalla ihmisen fyysiseen, keholliseen toimintaan.

Varsinkin kehon osalta päteekin – siltä osin kuin diagnoosi on oikeaan osuva – että kun aikaansaat asianmukaisella lääkkeellä sen vaikutusmekanismin mukaisen ärsykkeen kehon johonkin elimeen tai sen osaan, tapahtuu siinä väistämättä toivottu reaktio. Eli sairaus paranee. Sama pätee muihin biologiaan perustuviin, ihmiskehoon kohdistettaviin hoitotoimenpiteisiin. Kokonaan toinen asia on, onko lääketieteen puitteissa kehitetty diagnostiikka aukoton tai virheetön. En ota siihen kuitenkaan tässä kantaa senkään takia, etten ole lääketieteen, vaan filosofian tohtori.

Psyykkisen hoidon puolella vallitsee jo paljon epämääräisempi ja virhealttiimpi tilanne, koska psykiatriassa käytetty diagnostiikka on omaksuttu biologiaan ja ihmisen kehollisuuteen perustuvan yleislääketieteen puolelta, eikä ihmisen psyykkisen tai muunkaan tajunnan tutkimiseen ja arviointiin ole kehitetty omaa diagnostiikkaansa. Tästä syystä psykiatriseen diagnoosiin perustuva psykoterapiakin jää turhan usein tuloksettomaksi tai ihmisen tila vain pahenee sen aikana, kun hän ei saa asianmukaista hoitoa. Tästäkään ei sen enempää. Aiheesta on kuitenkin käyty viime aikoina ansiokasta keskustelua mm. Psykoterapia-lehdessä.

Frankl päätyi siihen johtopäätökseen, että tämän kirjoitukseni alussa kuvailemani kaltainen oireilu ilmentää lähes aina henkistä kärsimystä, joka puolestaan on ihmisen terve reaktio sairaisiin olosuhteisiin. Toisin sanoen, ihminen kokee henkisessä tajunnassaan maailman mielettömäksi, itsensä merkityksettömäksi siinä ja elämänsä tarkoitusta vailla olevaksi, jos tämä on vallitsevien olosuhteiden ja siten totuuden mukaista. Kokemus vastaa silloin siis täysin virheettömällä, todellisuutta vastaavalla tavalla sen maailman tilaa, jossa ihminen elää.  Jos se maailma, jonka ihminen joutuu kohtaamaan, on arvottomuutta ja armottomuutta täynnä, on luonnollista, että ihminen kokee sen olevan mieletön sekä itsensä ja toisetkin arvottomiksi. Mistä löydät silloin tarkoituksen ja päämäärän elämällesi?

Viktor Frankl perehtyi teoriassaan – jota hän sovelsi samalla praktiikassaan jatkuvasti myös käytäntöön – ihmisen henkisyyteen ja siinä piileviin henkisiin kykyihin, joita vahvistamalla ihminen voi sekä etsiä, löytää ja toteuttaa monenlaista arvokkaaksi ja tarkoitukselliseksi kokemaansa olosuhteista huolimatta. Kun sen oikein oivaltaa, voi elämästä aina löytää tarkoitusmahdollisuuksia, toisin sanoen luoda tai aikaansaada jotain sellaista, joka tekee maailmasta itselle ja toisillekin hieman paremman paikan elää. Tai ainakin voi vapaasti valita määrättyjen henkisten kykyjensä avulla oman asennoitumisensa ja suhtautumisensa kaikkeen siihen, mitä ei omilla teoilla voi muuttaa paremmaksi.

Tämä pätee jopa kaikkein vaativimpiin elämäntilanteisiin eli äärimmäiseen kärsimykseen ja kaiken aikaa uhkaavaan ja toteutuvaan kuolemaan. Tällainen tilanne Franklille itselleen olivat ne vuodet, jotka hän joutui olemaan eri keskitysleireissä toisen maailmansodan aikana. Keskitysleireissäkin hän eli filosofisessa teoriassaan kuvailemiensa periaatteiden mukaisesti ja pystyi niiden avulla elämään niin arvopitoisella ja tarkoituksellisella tavalla kuin se niiden olosuhteiden rajoittamissa puitteissa oli mahdollista. Hän olikin 92 vuotta kestäneen elämänsä (1905-1997) loppuun asti elävä todiste teorioidensa pätemisestä jopa kaikkein äärimmäisissä olosuhteissa, ihmisyyden rajalla – tai pikemmin ihmisyyden rajan tuolla puolen.

Palaan siis tekstini otsikkoon. Logoterapia sopii kaikille ihmisille heidän elämänsä jossakin tilanteessa sellaiseksi avuksi, jonka vaikutukset muuttavat hänen elämäänsä paremmaksi sekä lyhyellä tähtäimellä että jopa perustavalla ja kestävällä tavalla. Itse asiassa logoterapia ja erityisesti sen taustalla oleva logoteoria sopii jokaiselle ennaltaehkäisevästi vaikuttavaksi elämänfilosofiaksi ja sen mukaiseksi jokapäiväiseksi elämäntavaksi.

Jos joku luulee, että logoterapia on tarkoitettu vain joillekin määrätyille ihmisille joissakin poikkeuksellisissa tai jopa harvinaisissa elämäntilanteissa, on vakavasti erehtynyt. Logoterapia on tarkoitettu meille kaikille ja usein se voi tarjota jopa kohdallisemman avun ihmiselle, jonka oireita hoidetaan jollain muulla tavalla ilman, että on lainkaan tavoitettu sitä, mistä kyseiset oireet todellisuudessa aiheutuvat. Toisin sanoen täysin virheellisesti ja jopa haitallisesti.

Eräs konkreettinen esimerkki on tarkoitushakuinen tai perustavaa laatua edustavaa ymmärryksen puutetta ilmentävä höpinä nuorten jatkuvasti lisääntyneistä mielenterveysongelmista. Hörönlöröä, sanon minä, ja sanoi Viktor Frankl’kin, samoin kuin sanoisivat kaikki ne kymmenet tuhannet logoterapian ammattilaiset, jotka toimivat ihmisten parissa lähes kaikissa maailman maissa.

Nuorten oireilu eri puolilla maailmaa samalla tavalla kuin Suomessakin, on toivoa herättävä merkki heidän terveestä tavasta reagoida tähän aikaamme ja kaikkeen siihen arvottomaan, mitä heille tyrkytetään, ja kaikkeen siihen aidosti arvokkaseen ja merkitykselliseen, mistä he samalla jäävät paitsi. He eivät tarvitse mielenterveyspalveluja, vaan nuorisologoterapiaa tai vieläkin enemmän tietoa logoterapian taustalla olevista periaatteista ja konkreettisista keinoista, joiden avulla he voivat itse toimia omaa henkistä terveyttään ja tarkoituksen kaipuutaan tyydyttävinä palvelijoina. Ja samalla muuttaa maailma sekä itselleen että lapsilleen, ja samalla myös meille, heitä ennen täältä poistuville, paremmaksi paikaksi elää.

Mihin positiivinen psykologia perustuu?

Tutustuin positiiviseen psykologiaan 1990-luvun puolivälissä, jolloin perustin nuorisokasvatusjärjestö Non Fighting Generation ry:n. Olin jo aiemmin perehtynyt lasten ja nuorten aggressiivisuuden syitä tutkineen Albert Banduran sosiaalisen oppimisen teoriaan. Bandura kehitteli edelleen näkemystään kognitiivisten prosessien osuudesta sosiaalisessa oppimisessa ja muutti teorian nimensäkin sen mukaisesti sosiaalis-kognitiiviseksi teoriaksi. Hän olikin yksi merkittävistä vaikuttajista, kun psykologian painopiste siirtyi radikaalista behaviorismista kognitiivisen psykologian suuntaan. Sittemmin Banduran kiinnostus siirtyi aggressiivisen käyttäytymisen sosiaalisen oppimisen näkökulmasta yhä enemmän minäpystyvyyden tutkimiseen. Siirtymää voidaan pitää kuvaavana uudelle syntyvaiheessa olleelle psykologiselle paradigmalle, jonka tuotoksiin myös positiivinen psykologia kuuluu.

Banduran teorioita lähellä olivat mm. Martin Seligmanin näkemykset opitusta avuttomuudesta. Myös Seligman siirtyi avuttomuuden ja masennuksen tutkimisesta optimismin ja toivon tutkimiseen. Häntä pidetäänkin yhtenä ”ihmisen vahvuuksien psykologiaksi” nimetyn uuden psykologisen suuntauksen uranuurtajista ja erityisesti ”positiivisen psykologian” perustajana.

Kuuntelin viime viikolla Wienissä olleessa Viktor Frankl maailmankongressissa Irlannin Viktor Frankl Instituutin johtajan, filosofian tohtori Stephen Costellon syvällistä ja terävää analyysia Seligmanin teorioista. Costello tarkasteli Seligmanin teoriaa opitusta optimismista (viitaten 1990 julkaistuun kirjaan Learned Optimism, suomennettu nimellä Optimistin käsikirja) osana optimismia ja pessimismiä käsittelevää esitelmäänsä, jonka varsinaisena aiheena oli Viktor Frankl’n käsite traaginen optimismi, joka on Costellon mukaan huomattavasti käytännönläheisempi elämänasenne kuin suuntautuminen kumpaankaan edellä mainituista.

Kyseinen Seligmanin kirja loi perustan positiiviselle psykologialle, joten siinä esitellään oletettavasti teoreettiset perustelut mainitulle psykologiselle koulukunnalle. Costello toteaa kuitenkin, että kirjasta ei löydy minkäänlaisia aiheeseen liittyviä filosofisia pohdiskeluja tai käytettyjen käsitteiden määrittelyjä, ainoastaan yleisluontoisia katsauksia, tilastoja ja kyselylomakkeita. Costello toteaakin, että kyse on ennen kaikkea ”self-help book” (oma-apukirja), jollaisten kirjoittajana Seligman itse asiassa esitellään julkisuudessakin (ks. Wikipedia).

Costello tarttui ensin Seligmanin esittämään Freud-kritiikkiin, jossa Seligman pyrkii kumoamaan sellaisia väitteitä masennuksen olemuksesta ja hoidosta, joita Freud ei ole koskaan esittänyt. Tämän perusteella Seligman esittää, että hänen ihailemansa Aaron Beckin kehittämä kognitiivinen terapia olisi tuonut jotain radikaalia uutta masennuksen tulkintaan. Sellaisen sijaan varsinkin Seligman itse sortuu hyvin vanhoillista ja kapeuttavaa ihmiskuvaa edustaviin käsityksiin masennuksesta ja sen myötä reduktionismiin, joka palauttaisi masennuksen hoidon jopa Freudin aikaa edeltäneelle tasolle. Häneltä on jäänyt kokonaan huomaamatta Euroopassa jo kauan ennen hänen kirjansa julkaisemista tapahtunut kehitys. Tällainen tahallinen tai tahaton muualla maailmassa toteutetun tieteellisen tutkimuksen väheksyntä tai jopa ylenkatsominen ei tosin ole kovinkaan harvinaista yleensäkään amerikkalaisen tiedeyhteisön keskuudessa.

Esimerkiksi Viktor Frankl’n jo 1930-luvusta lähtien esittämät ajatukset masennuksesta vastaavat enemmän nykyaikaista käsitystä kuin Seligmanin kirjassaan esittämät näkemykset. Seuraavaksi Costello siirtyikin tarkastelemaan Seligmanin sittemmän positiivisen psykologian ja Viktor Frankl’n logoterapian välistä suhdetta, jota melko moni logoterapeutti ja logoteorian tutkija on ennenkin käsitellyt. Costello otti pelkän teoreettisen tarkastelun sijaan huhtikuussa 2016 suoraan yhteyttä Seligmaniin esittäen tälle kolme kysymystä. Vastaukset olivat lievästi sanottuna mielenkiintoisia.

Ensimmäinen kysymys koski positiivisen psykologian taustalla olevaa ihmiskuvaa ja erityisesti sitä, ottaako positiivinen psykologia huomioon ihmisen henkisen olemuspuolen vastaavalla tavalla kuin Frankl logoteoriassaan. Seligman vastasi, että ottaa, ja viittasi PERMA -mallinsa m-kirjaimeen, joka edustaa sanaa meaning eli merkitys. Hän kehotti Costelloa myös lukemaan kirjansa Flourish (2001). Costello oli kuitenkin juuri lukenut kirjan ja esittikin siksi kysymyksensä. Hän ei ollut löytänyt kirjasta mistään kohtaa, jossa olisi käsitelty ihmisen henkistä ulottuvuutta ja ydintä vastaavalla tavalla kuin Frankl tekee omassa filosofisessa, holistisessa ihmiskäsityksessään. Kaikkinainen filosofinen (tai metafyysinen, ks. Wikipedia) taustoitus ja ankkurointi puuttuvat positiivisesta psykologiasta muutoinkin.

Vaikka merkityksellisyyden kokemus perustuukin ihmisen henkisiin kykyihin, ei merkityksellisyys ole sama asia kuin henkinen. Juuri ihmisen moninaisissa henkisissä kyvyissä ja niihin perustuvissa voimavaroissa on koko perusta sille, että ihminen voi etsiä ja löytää merkityksiä ja tarkoituksia elämäänsä. Ja kuten Frankl on todennut, ihminen voi löytää tarkoituksia situaatiostaan eli kaikesta siitä, mihin hän on maailmassa suhteissa – ihmisistä, asioista ja kaikesta sellaisesta, joka on jotain muuta kuin hän itse ja joka edustaa jotain objektiivisesti arvokasta (nk. suurempaa tai yleistä hyvää). Costello päättelee, että Seligman joko välttelee vastausta tai hän ei ole ajatellut lainkaan oppinsa filosofista asemointia. Itse asiassa positiivisella psykologialla ei vaikuta oleva minkäänlaista antropologista, ihmisolennon tutkimiseen ja sen tuloksena muodostuvaan ihmiskäsitykseen kiinnittyvää perustaa.

Toiseksi Costello kysyi, katsooko Seligman positiivisen psykologian olevan jonkinlainen logoteorapiaa pitemmälle ulottuva laajennus tai logoterapialle rinnakkainen suuntaus. Seligman vastasi, että logoterapia on positiivisen psykologian teltan alle sijoittuva samanhenkinen osanen, koska sitä kautta sillä on parempi tieteellinen perusta. Hah. Voisin terapeuttina kommentoida moisen omnipotenssin eli kaikkivoipaisuuden ilmenemisen perustaa, mutta jääköön tekemättä. Ja ehkä kyse on vain tietämättömyydestä tai kiinnostuksen puutteesta logoterapiaa kohtaan. En ole koskaan nähnyt kenenkään positiivisen psykologian edustajan viittaavan mihinkään muuhun Frankl’n teokseen kuin hänen keskitysleiristä vapautumisensa jälkeen kirjoittamaan omaelämänkerralliseen Ihmisyyden rajalla -kirjaan – jos siihenkään.

Ensinnäkin, Viktor Frankl on kirjoittanut 36 kirjaa, joita on käännetty 47 eri kielelle, ja 12 niistä olisi luettavissa myös englanniksi (8 myös suomeksi). Lisäksi on tähän mennessä julkaistu 4 Viktor Frankl’n koottua teosta, joissa on mukana runsaasti ennen julkaisematonta materiaalia. Viktor Frankl julkaisi lisäksi 1923-1997 yhteensä 691 artikkelia, joista 393 olivat tieteellisiä artikkeleja. Tutkimus on jatkunut vilkkaana myös Viktor Frankl’n kuoleman jälkeen eri puolilla maailmaa – ei pelkästään niissä 41 maassa (6 maanosassa) ja niiden yli 130 instituutin ja yhdistyksen puitteissa, jotka ovat International Association of Logotherapy and Existential Analysis’in akkreditoimia jäsenorganisaatioita. Wienin Viktor Frankl Instituutin sivuilla olevassa General Bibliographyssa on listattu yli 1700 vuodesta 1924 lähtien tähän päivään saakka julkaistua logoterapiaa koskevaa empiiristä ja teoreettista tutkimusta. Ei ole mitään osaa logoteoriasta tai logoterapian eri osa-alueista tai käytännön sovelluksista, jota ei olisi huolellisesti tutkittu. Monet tutkijat ovat tehneet katsauksia logoterapiaa koskevista empiirisistä tutkimuksista, kuten professorit Alexander Batthyány ja Giselher Guttmann, joiden katsaus vuosilta 1975-2005 kattaa 620 tutkimusta ja Batthyányn myöhemmin vuosilta 2005-2012 tekemä katsaus 91 tutkimusta. Jne. Luulenpa, että logoterapiaa ja sen pätevyyttä ja vaikutuksia on tutkittu ”hieman” enemmän kuin positiivista psykologiaa konsanaan.

Logoterapia, jos jokin, on siten kansainvälisesti tunnustettu terapiasuuntaukseksi, joka on pikkutarkkoihin empiirisiin tutkimuksiin, siis evidence-based eli tieteellisiin todisteisiin perustuvaa. Jonkinlainen viestinnän ongelma on, että tämä ei ole edes kaikkien logoteoriaa opiskelleiden tiedossa. Toki esim. Suomessa tein itse vasta toisen aiheeseen liittyvän tohtorin väitöskirjan ja tällä hetkellä 3 johdollani logoteoriaa opiskellutta henkilöä on tekemässä aihepiiriin liittyviä yliopistollisia väitöskirjoja. Siinä mielessä Suomessa ollaan vasta alussa, vaikka logoterapiaa onkin opetettu täällä jo 1980-luvulta saakka. Mutta esim. USA:ssa luulisi asian olevan paremmin tunnettu, onhan paikallinen ja maailman ensimmäisenä koulutusta tarjoavana instituuttina vuonna 1978 aloittanut Viktor Frankl Institute of Logotherapy järjestänyt jo 20 logoterapian maailmankongressia ja julkaissut perustamisestaan 1978 lähtien kahdesti vuodessa säännöllisesti ilmestyvää tiedejulkaisua. Lisäksi instituutin hallitus ja toimintaa koordinoiva henkilöstö koostuu eri amerikkalaisten yliopistojen professoreista. Myös Viktor Frankl itse toimi aikanaan professorina 4:ssä eri amerikkalaisessa yliopistossa. Sen lisäksi osa hänen 29:stä kunniatohtorin arvosta myönnettiin amerikkalaisissa yliopistoissa – tosin suurin osa eri puolilla maailmaa.

Kumpikaan meistä, yhtä vähän Stephen Costello kuin minäkään, emme muista pyytäneemme päästä positiivisen psykologian teltan alle. Sen sijaan, kuten Costellokin toteaa, suuri osa logoteoriaan perehtyneistä katsoo positiivisen psykologian raskaasti lainanneen (plagioineen?) logoteoriasta ja logoterapiasta joitakin sen ydinperiaatteita jättäen toisaalta ulkopuolelleen toisia yhtä tärkeitä ja keskeisiä oppeja. Tämä on johtanut esimerkiksi merkityksellisyyden käsitteen pinnallisuuteen ja jopa virheellisyyteen, jos merkityksen ja tarkoituksen löytäminen pyritään kytkemään ihmisen perustavaan olemukseen ja maailmassa olemisen perusteisiin. Positiivinen psykologia eriyttää itsensä tämän antropologisen ja ontologisen ohuuden takia kokonaan logoteoriasta ja logoterapiasta.

Emme siis mahdu positiivisen psykologian ahtaaseen telttaan, mutta toivotan kaikki positiivisen ajattelun ja psykologian harrastajat samoin kuin ratkaisu- ja voimavarakeskeisen ajattelun ja terapian harrastajat tervetulleiksi logoteorian korkeampaan ja ympärysmitoiltaan laajempaan telttaamme. Instituuttimme seuraavat Logoteorian perusteet kurssit alkavat taas vuoden 2017 tammikuussa (ks. Kevään 2017 koulutukset).

Jatkan tätä blogiani myöhemmin osassa 2.

The International Forum for Logotherapy