By ”Helena”
Kävin maaliskuussa 2018 Berliinin lähellä sijaitsevassa Sachsenhausenin keskitysleirissä opastetulla kolmen tunnin kierroksella. Sen aikana opas kertoi hyvin yksityiskohtaisesti saksalaisten sotilaiden harjoittamista nöyryytyksistä ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Julmuudet kohdistuivat erityisesti juutalaisiin, mutta myös muihin ihmisryhmiin, kuten esimerkiksi niihin, joilla oli poliittisesti eriäviä mielipiteitä, seksuaalivähemmistön edustajiin ja päihdeongelmaisiin. Natsi-Saksan koneisto toimi ajatuksella, että jos et ole meidän puolella olet meitä vastaan. Jos et ole puhdasta arjalaista rotua tai muuten ”ryhdikäs” ihminen, niin kohtalo on työleiri – tai niin ihmisille uskoteltiin ennen kuin totuus paljastui. Leiriin saapuessaan vangeilta vietiin omaisuus, omat vaatteet, hiukset ja identiteetti. Vaatteisiin laitettiin vangin tunnistamiseksi numero ja värillinen kolmio sen mukaan mikä oli ”rikoksen” laatu. Juutalaisilla esim. keltainen kolmio, poliittisilla vangeilla oranssi kolmio ja homoseksuaaleilla vaalean punainen kolmio jne. Leirillä käynti sai minut pohtimaan juutalaisten kohtaloa ja aivan erityisesti Viktor Frankl`n kohtaloa sekä logoteorian syntyä. Frankl joutui henkilökohtaisesti testaamaan teoriaansa. En osaa itse kuvitella juuri karmeampia olosuhteita kärsimykselle ja epätoivolle.
Frankl käsittelee suhdetta toivoon tai oikeastaan epätoivoon yhtenä kärsimyksen muotona, joka aiheutuu elämän tarkoituksen kyseenalaistumisesta. Näin kysymys toivosta kytkeytyy logoteoriassa kiinteästi kysymykseen elämän tarkoituksesta. Ihmisen kokemus omasta merkityksestä ja tarkoituksesta perustuvat siihen, että ihminen kokee maailman ja siinä elämisen mielekkääksi. Mielekkyyden kannalta toivolla on aivan erityinen ja perustavaa laatua oleva tarkoitus yksilön elämässä.
Itselläni on kokemus vakavan sairauden ja siihen liittyvän henkisen kärsimyksen aiheuttamasta eksistentiaalisesta kriisistä. Sairauden lisäksi elämässä oli muitakin vastoinkäymisiä, jotka veivät voimia. Pahimmillaan minulta katkesi yhteys itseeni, toisiin ihmisiin ja maailmaan. Olin täysin epätoivoinen ja mielen maisema totaalisen näköalaton. Kun huonovointisuutta ja kärsimystä kesti riittävän pitkään, alkoivat itsetuhoiset ajatukset pyöriä mielessä. Näin todellisuuden ja mahdollisuuteni vääristyneinä ja synkkinä. Tilanteeseen eivät tehonneet minkäänlaiset puheet, terapiat tai lääkkeet koska ainoat värit mitä ”näin” olivat musta ja harmaa. Kokemus oli niin raskas ja pitkäkestoinen, että koin psyykkisen sekä henkisen kuoleman.
Parantumiseen ja toipumiseen vaadittiin aikaa, hyvän terapeutin oikeita ja merkityksellisiä kysymyksiä sekä lääkkeitä. Via dolorosasta selvittyäni, elämään palasi toivo ja ilo. Syvä kokemus epätoivosta toi uudenlaisia merkityksiä elämääni sekä uskoa siihen, että mahdottomasta voi selvitä. Kokemus toi myös halun auttaa muita vastaavassa tilanteessä olevia. Vertaisryhmän vetäjänä olen nähnyt auttajan tai rinnalla kulkijan roolin juuri toivon ja toiveikkuuden kannattelijana.
Logoteoriassa toivolla on oltava jokin kohde, joka liittyy johonkin objektiivisesti arvokkaaseen ja absoluuttiseen hyvään. Toivo kohdistuu siten päämäärään, jota emme voi koskaan saavuttaa. Vaikka toivon kohde on omien kykyjen tuolla puolen pystymme kuitenkin kuvittelemaan ja kokemaan siihen liittyviä asioita. Toivoa ei sinänsä tarvitse eikä voi perustella, koska se on olemassa olemisen perustassa. Logoteoriassa logos on kaiken keskiössä. Siitä johtaa usko, että maailma on mielekäs eikä täysin järjetön ja kaoottinen. Tästä seuraa luonnollisesti ajatus, että ihminen voi omalta osaltaan vaikuttaa tapahtumien kulkuun ja kaikki ei ole ennalta määrättyä. Maailmassa on toivoa ja aksioomana on, että kaikella on tarkoitus.
Paul Ricoeurin määritelmä on, että toivo on mahdollisuuteen kohdistuvaa intohimoa. Emme myöskään elä pelkästään reaalisessa maailmankaikkeudessa vaan olemme samalla kietoutuneina havaintokykymme ulkopuoliseen, transsendenttiseen maailmankaikkeuteen. Toivominen ei siis perustu realiteetteihin pelkästään vaan nousee kahden maailman (epätäydellinen ja täydellinen) välisestä jännitteestä, jonka alaisina me jatkuvasti elämme.
Viktor Frankl kuvaa asiaa puhumalla olemisen ja tarkoituksen välisestä jännitteestä. Ihmisen tulisi elää niin, että hän ottaa huomioon elämän tarkoituksen ja suostuu olemaan sen esittämien vaatimusten kohteena. ”Elämä kysyy ja ihminen vastaa”. Elämän tarkoitus on tulla paremmaksi ihmiseksi ja tähän Frankl tarttuukin toteamalla, ettei voi vaatia mitä elämä antaa itse kullekin vaan mitä minä itse voin antaa elämälle ja maailmalle.
Toivosta voidaan puhua elämän välttämättömänä pohjavireenä, eräänlaisena lupauksena, että kaikki on huomenna paremmin. Tämän tunteen itse sairastuessani menetin, mutta toipuessani löysin uudestaan. Epätoivon läpikäyneenä kaikesta kärsimyksestä huolimatta voin jälkikäteen sanoa, että se on ratkaisevasti avannut minulle elämää itseään sekä ymmärrystä ihmisyydestä. Toivo on enemmän kuin yksittäiset haaveet ja unelmat. Toivo luo kestävän perustan merkitykselliselle ja tarkoitukselliselle elämälle. Toivo tarkoittaa myös kokemusta valinnanvapaudesta ja mahdollisuuksista elämässä.
Toivo paljastaa elämän perimmäisen tarkoituksen ja mahdollisesti korkeimman päämäärän, johon voi ihmisenä pyrkiä. Frankl oivalsi keskitysleirin olosuhteissa omassa sisäisessä vapaudessaan, että korkein päämäärä on rakkaus ja sitä kautta anteeksianto. Ihminen yksilönä ja ihmiskuntana pelastuu rakkauden avulla ja rakkaudessa. Toivon tarkoitus on rakkaus, joka pitää meidät tiellä, joka tähtää ihmisyyden täyttymykseen. Ja kun ihmiseltä viedään kaikki, hänelle jää kuitenkin suhtautumisen vapaus.
Hiljattain edesmennyt Stephen Hawking sairastui ALS-tautiin jo 21-vuotiaana ja hänelle annettiin vain muutama vuosi elinaikaa. Hawking eli kuitenkin vielä useita vuosikymmeniä ja pystyi puhumaan ja tuottamaan tekstiä puhesyntetisaattorin avulla. Eräässä hänen haastattelussa hän totesi, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
