Franklilainen psykologia

Kiinnitän herkästi huomiota siihen, jos asioista puhutaan epäloogisilla tai sisäisesti ristiriitaisilla käsitteillä. Viktor Franklin logoteorian ja logoterapian yhteydessä tähän törmää jatkuvasti. Melko tyypillistä on mm. puhua Franklin filosofiasta jonkinlaisena psykologiana. Sitähän se ei miltään osin ole. Frankl suhtautui psykologiaan jopa jyrkän torjuvasti sen takia, että psykologia yksinkertaistaa totuudenvastaisesti sekä ihmisen olemuksellisen monimuotoisuuden että hänen oireidensa aiheutumisen moninaiset tekijät.

Frankl tarkasteli ihmistä laaja-alaisesti pyrkien huomioimaan kaikki erilaiset olemuspuolet, joiden puitteissa ihminen todellistuu täällä maailmassa, ja joita kutakin tulee tarkastella niille ominaisella tavalla. Yksittäisen ihmisen oireita Frankl lähestyi jokaisen ainutlaatuiselle ihmiselle ominaisina ja kunkin ihmisen kulloiseenkin ainutkertaiseen elämäntilanteeseen liittyvällä tavalla.

Siksi Frankl – kuten suomalainen, psykologitaustainen Lauri Rauhalakin – vastusti ihmisen typistämistä erilaisten keskiarvojen mukaisiin luokitteluihin, tyypittelyihin yms. Lääketieteelliset, ja valitettavasti myös psykiatrian käyttämät, ihmisen biologiaan perustuvat diagnoosit ovat yksi ilmenemismuoto tästä. Niissä jätetään ottamatta huomioon kunkin ihmisen ainutlaatuisuus ja hänen elämäntilanteensa ainutkertaisuus erittäin silmiinpistävällä tavalla ja usein samalla myös eri tavoin ihmiselle haitallisin tai jopa vaarallisin seurauksin.

Olen usein pohtinut, mistä tällaiset käsitevääristymät saavat alkunsa. Vaikka tiedän ”Franklilaisesta psykologiasta” puhumisen olevan joissakin yhteyksissä tarkoitushakuinen valinta, joka tähtää taloudelliseen hyötyyn, täytyy sen melko laajan käytön perustua myös puutteelliseen ymmärrykseen Franklin logoteorian ja logoterapian olemuksesta. Kyse on logoteorian osalta erityisesti siitä, että erilaisten tieteiden ja niiden tehtävien välisiä eroja ei tiedosteta. Logoterapian kohdalla on kyse siitä, että erilaiset psyko-alkuiset käsitteet menevät usein sekaisin.

Logoteorialla tarkoitan koko sitä teoriaa, jonka Viktor Frankl loi, ja jonka keskiössä on ihminen elämälleen tarkoitusta etsivänä olentona. Logoteorian perusteisiin kuuluvat mm. sen filosofinen, holistinen ihmiskäsitys eli vastaukset kysymyksiin, kuten mitä kaikkea ihminen on, eli millä kaikilla eri tavoilla hän on olemassa (esim. kehollisena, tajunnallisena (psyykkisenä ja henkisenä), situationaalisena jne.). Logoteoriaan kuuluvat olennaisella tavalla myös perustavanlaatuiset kysymykset elämästä ja sen tarkoituksesta, jonka voi kiteyttää muotoon: miten ihminen voi ja miten hänen tulisi elää elämäänsä, jotta se olisi mahdollisimman hyvää sekä itselle että muillekin. Erilaiset perustavimmat ja periaatteellisimmat kysymykset kuuluvat filosofian tutkimuskohteisiin, kun taas kullakin erityistieteellä on omat rajatut ja suppeat tutkimuskohteensa. Kunkin erityistieteen tulisi myös pitäytyä oman pätevyysalueensa rajoissa, kun taas filosofia voi pohtia ja tutkia mitä tahansa kysymyksiä.

Filosofia perustuu ajatteluun ja päähuomio on sellaisten kysymysten esittämisessä, että niihin voi löytyä myös perusteltuja vastauksia. Filosofisten kysymysten luonteen vuoksi minkäänlaisiin tyhjentäviin ja lopullisiin vastauksiin ei edes pyritä, mutta filosofian avulla tavoitellaan uusia näkökulmia ja ymmärryksen lisääntymistä kyseisestä tarkastelun kohteeksi otetusta asiasta. Filosofiassa suhtaudutaan mm. ihmiseen, elämään ja maailmaan ikuisina arvoituksina, eli juuri sellaisina kysymyksinä, joita voidaan ja joita pitää ihmetellä, mutta joita ei voida selittää joillakin yksinkertaisilla tavoilla.

Erityistieteet puolestaan etsivät yksinkertaisia ja yksiselitteisiä lainalaisuuksia, kuten eri asioiden välisiä syy-seuraussuhteita. Koska ihminen, elämä ja maailma ovat niin monimutkaisia ja kaiken aikaa muuttuvia, ei niiden todellista olemusta ja tapahtumista voi kokonaisvaltaisesti ”mitata” erityistieteiden käyttämin keinoin. Erityistieteet joutuvatkin tyytymään erilaisiin osatotuuksiin, joiden voimassaolon ehtoihin tulee osata suhtautua asianmukaisen kriittisesti.

Toinen ilmeinen ongelma, johon alussa viittasin, liittyy erilaisten psyko-alkuisten käsitteiden sekoittamiseen toisiinsa. Logoterapia ihmisten auttamismuotona on kyllä psykoterapiaa Franklinkin mukaan, kun käsite ymmärretään laajassa merkityksessä. Hän kuitenkin konfrontoi psykoterapiaa, silloin kun se ymmärretään tavanomaisella tavalla eli psykologiseen ihmiskuvaan ja psykologisiin menetelmiin perustuvana ihmisten auttamismuotona. Tämä juuri siksi, että logoterapia perustuu psykologisen ihmiskuvan sijaan filosofiseen ihmiskäsitykseen, jossa ihminen otetaan huomioon myös mm. henkisenä ja situationaalisena olentona.

Frankl puhui logoterapiasta myös arvottavana psykoterapiana, jolla hän viittasi siihen, että arvot ovat keskeisellä tavalla ihmisenä olemisen perusta. Tämän mukaisesti ihmisen elämän laadullinen hyvyys määräytyy pitkälti sen mukaan, missä määrin hänelle on mahdollista löytää ja toteuttaa elämässään erilaisia arvokkaita asioita ja tekoja. Arvokkaan tarkoittaessa kaikkea sellaista, joka lisää yhteistä ja yleistä hyvää.

Franklin aikoina psykoterapiaa sai harjoittaa hänen kotimaassaan Itävallassa vain psykiatrian erikoislääkäri. Tästä syystä Franklin teksteistäkään ei tarkalleen selviä, milloin hän harjoitti psykiatrista (tai neurologista, johon hän myös oli erikoistunut) lääketiedettä ja milloin hän toimi logoterapeuttisena psykoterapeuttina – tai myös psykoterapeuttina sen suppeassa merkityksessä silloin, kun se vastasi täysin potilaan tarpeita eli oli asianmukaista ja riittävää. Käytännössä näitä erilaisia rooleja olisi ollutkin mahdotonta erotella hänen kohdallaan. Niitä ei muutoin pidä kuitenkaan käsitteellisesti ja käytäntöinä sekoittaa toisiinsa.

Psykoterapia (sen tavanomaisessa, suppeassa merkityksessä) perustuu siis psykologiaan, kun taas logoterapia (vaikka sen katsottaisiin olevan laajasti ymmärrettynä yhdenlaista psykoterapiaa) perustuu filosofiaan. Sekä psykoterapeuttina että logoterapeuttina voi toimia siihen asianmukaisesti kouluttautunut henkilö, jonka ammatillinen tausta voi olla moninainen. Psykoterapeutit tarjoavat keskusteluapua erilaisiin psyykkisiin häiriöihin ja logoterapeutit erityisesti ihmisen eksistentiaalisiin ongelmiin, kuten tarkoituksen tahdon toteutumatta jäämisestä aiheutuviin eksistentiaalisiin kriiseihin (joiden oireet ilmenevät usein ahdistuneisuutena, masentuneisuutena tai itsetuhoisuutena).

Psykiatria perustuu yleislääketieteeseen, jonka perustana on biologia, ja erityislääketieteeseen, jonka perustana on psykologia. Psykiatrit hoitavat psyykkisiä sairauksia ja he tarkastelevat ihmistä psykofyysisenä olentona. Psykiatreilla on lääkäreinä oikeus tehdä diagnooseja ja määrätä niihin liittyviä oireita lieventäviä lääkkeitä. Psykiatri voi tarjota myös keskusteluapua psyykkisiin sairauksiin, kuten erilaisiin psykooseihin, tai vaikea-asteisiin, usein laitoshoitoa vaativiin muihin psyykkisiin sairauksiin. Hän voi siis siltä osin (ja niin halutessaan lievemmissäkin tapauksissa) toimia myös psykoterapeuttina.

Psykoterapeutin ja psykiatrin (psykiatrian erikoislääkärin) välimaastoon sijoittuvat psykologin koulutuksen saaneet henkilöt. Heillä ei ole oikeutta määrätä lääkkeitä, mutta he voivat toimia myös psykoterapeutteina, jos ovat kouluttautuneet myös siihen asianmukaisesti. Heidän toimintansa perustuu kuitenkin joka tapauksessa nimenomaan psykologiaan.

Kaiken kaikkiaan siis, psykologia on erityistieteen ala, joka yhdistää koulutuksellisena viitekehyksenä niin psykoterapeutteja, psykologeja kuin psykiatrejakin, joista jälkimmäiset ovat kuitenkin saaneet myös biologiaan perustuvan yleisen lääketieteellisen koulutuksen. Logoterapian taustalla on filosofia holistisine ihmiskäsityksineen ja erilaisine perustavine kysymyksineen ihmisenä elämisestä maailmassa.

Logoterapiaan kohdistuneesta kritiikistä

by Jaro Kunnari

Mikään ideologia ei säästy kritiikiltä. Itse asiassa mikään ideologia ei selviä ja kestä aikaa ilman sitä kohtaavaa kritiikkiä. Kritiikki on joko asiallista ja rehellistä tai asiaankuulumatonta. Jälkimmäisen voi jättää huomiotta, mutta asialliseen kritiikkiin tulisi aina vastata, pyrkiä löytämään vastauksia (olettaen, että henkilöä kiinnostaa totuus).

Ennen logoterapian kritiikkiä on hyvä tarkastella hieman laajemmin miten psykoterapiaa – jonka koulukunnaksi logoterapiankin voi nähdä – on kritisoitu.

Psykoterapeuttien tekniikoiden ja arvojen on sanottu olevan joskus jopa haitallisia henkilöille. Näin varmasti on mahdollista, jos terapeutti käyttää vääränlaista lähestymistapaa ja tekniikoita, pakottaen omia arvojaan terapiassa olevalle henkilölle. Tämän vuoksi kouluttautuminen, jossa paneudutaan myös eettisen ymmärryksen lisäämiseen, on tärkeätä. Tämä haitanteon mahdollisuus on läsnä kaikessa hoidossa ja toiminnassa eikä se liity psykoterapiaan erityisesti.

Samoin psykoterapian tarvetta yleensäkin on kritisoitu, koska ihmiskunta on osannut hoitaa kriisinsä ennen kuin mitään psykoterapioita on edes keksitty. Vaikka ihmiskunta olisikin jollain tasolla osannut hoitaa psyykkiset ongelmansa ennen psykoterapiaa, ei se tarkoita, että kyseisiä syitä ja keinoja ei kannattaisi tutkia ja ottaa niistä oppia. Sillä kehitys tapahtuu asioiden tutkimisen ja tutkimustiedon edelleen hyödyntämisen ja kehittelyn kautta. Voisimme samaan syyhyn vedoten kritisoida kaikkea mitä ihminen on tutkinut ja kehittänyt. Ihminen on osannut syödä ja hankkia ravintoa ennen ravitsemustiedettä ja tutkimusta, ihminen on osannut liikkua ennen liikuntatieteitä jne.

Kritiikkiä psykoterapiaa kohtaan on ollut myös siinä, että apu tarjotaan vain suppean filosofian puitteissa, joka mahdollisesti syrjii muunlaisia yhteen sopimattomia ajatusmalleja. Tässäkin mahdollinen ongelma on terapeutin suppea näkemys ja toteutus. Kuitenkin kaiken toiminnan taustalla tulee olla jokin ohjaava teoria. Kun tämän teorian vahvuudet ja heikkoudet tiedetään, se ei ole muita ajatusmalleja poissulkevaa, elleivät ne ole suoranaisesti haitallisia tai jopa ongelmien syitä. Täydellinen vapaus ideologioista, teorioista ja rakenteista ei ole käytännössä mahdollinen, joten niistä ei tulisikaan pyrkiä eroon vaan sitoutua parhaimpaan mahdolliseen. Tämä sitoutuminen kuitenkin tulisi jäädä avoimeksi kohdistuvalle kritiikille ja kritiikin pohjalta mahdollistaa teorian muuntamisen paremmaksi.

Seuraavaksi voimme siirtyä erityisesti logoterapiaan kohdistuvan kritiikin tarkasteluun. Logoterapiaa on erityisesti kritisoitu autoritarismista ja uskonnollisuudesta, mutta myös naiivista yksinkertaisuudesta, tahdon vapauden liioittelusta ja lapsuudenkokemusten sekä ympäristön vaikutusten vähättelystä. Käyn seuraavaksi nämä kaikki läpi yksitellen.

Autoritarismi. Esimerkiksi psykologi Rollo May on väittänyt logoterapiaa ytimeltään autoritääriseksi. May väitti, että Frankl väheksyi ihmiselämän monimutkaisuutta ja esitti yksinkertaisen vastauksen kaikkiin elämän ongelmiin. Mayn mukaan Frankl myös tarjosi potilailleen tavoitteen, jos potilas ei itse kyennyt löytämään tarkoitusta elämälleen. Frankl vastasi tähän syytökseen, että hän esiintuo ja selkeyttää potilaan vapauden ja vastuun alueita, joilta tarkoitus voi löytyä. Kyseessä ei siis ole tarkoituksen tai tavoitteen antaminen vaan enemmänkin vaihtoehtojen esittäminen ja perspektiivin avartaminen. Frankl oli psykiatrian erikoislääkärinä valmis myös määräämään lääkkeitä psyykkisiin ongelmiin, johon lääkkeet olivat tarvittava tai hyödyllinen ratkaisu. Logoterapiassa ei siis kenellekään anneta tarkoitusta – tämä ei edes ole mahdollista – vaan autetaan ihmistä löytämään tarkoitusta elämässään.

Uskonnollisuus. Logoterapian yhteydessä jaksetaan aina ottaa esille uskonnollisuus. Milloin niin, että itse logoterapia olisi uskonnollista tai vaatisi uskonnollista ajattelua, milloin niin, että Frankl oma uskonnollisuus värittäisi sitä. Jälkimmäistä Frankl itsekään ei tietyssä mielessä kieltänyt. Hän ei koskaan väittänyt olevansa muuta kuin oli – eli uskova juutalainen – mutta hän ei koskaan halunnut liittää omaa uskonnollisuuttaan logoterapiaan oppina, eli siihen filosofiseen teoriaan, jota kutsutaan logoteoriaksi. Franklin mukaan jokaisella on henkinen tiedostamaton, joka on itsenäinen erilaisiin uskontoihin nähden. Frankl ei siis yritä ajaa mitään tiettyä uskontoa tai uskonnollista näkemystä logoterapialla, mutta logoterapiassa ihmisen ”synnynnäiseksi” ja oleelliseksi osaksi nähdään henkinen tiedostamattoman alue, joka voi ilmetä eri tavoilla ja jonka alueella uskonnollisuuskin toimii. Tämä ei ole yksinomaan logoterapialle ominainen näkemys vaan monen muunkin ihmiskäsityksen ja ihmiskuvan hyväksymä. Vastaava näkemys löytyy esimerkiksi Carl Jungilta, jonka teoriassa tiedostamattoman arkkityypit voidaan nähdä uskonnollisen tason toimintana.

Voidaan myös väittää, että logoterapian tarkoitukseen keskittyvä etiikka olisi verhottua teleologista determinismiä (tai teleologisen etiikan, päämääräetiikan), jonka päämäärä, perimmäinen tarkoitus, on toteuttaa Jumalan tahtoa. Uskonnollinen ihminen voikin samaistaa perimmäisen tarkoituksen Jumalan tahdon kanssa. Kuitenkin logoterapiassa painotetaan ihmisen vapaata tahtoa ja vastuuta, johon kuuluu myös henkilökohtainen kannanotto uskontoihin tai uskonnottomuuteen, samoin kuin elämän perimmäiseen päämäärään. Minkäänlainen tahdoton ja passivoivaa determinismi ei kuulu logoteoriaan tai logoterapiaan.

Naiivi yksinkertaisuus, tahdon vapauden liioittelu ja lapsuudenkokemusten sekä ympäristön vaikutusten vähättely. Logoterapiaa on kritisoitu – erityisesti Franklin kirjojen pohjalta – naiivista yksinkertaistamisesta, että ongelmat katoaisivat muutaman oikein valitun sanan avulla. Tässä kuitenkin erehdytään sekoittamaan Franklin kirjoissa käyttämä prosessia yksinkertaistava esitystapa itse logoterapiaprosessiin, joka harvoin on muutamalla sanalla suoritettu. Samoin on kritisoitu – erityisesti muiden terapiasuuntausten taholta – Franklin vähättelevän ympäristön sekä lapsuudenkokemusten vaikutusta suhteessa vapaaseen tahtoon. Franklin kirjojen pohjalta tällaisen käsityksen voi ehkä saada, koska Frankl joutui painottamaan logoterapian eroa mm. Freudin psykoanalyyttisen psykoterapian teoriasta, jossa lapsuudenkokemusten merkitys on nostettu miltei kaikkivaltiaan asemaan. Logoterapiassa painotetaan vapaata tahtoa, koska se on hedelmällisempi keskittymisen kohde kuin syiden hakeminen menneestä ja/tai ympäristöstä ja näihin syihin ankkuroituminen. Ennen kuin ymmärretään ihmisen tahdon ja valinnan vapaus, ei ole mahdollista päästä terveelle pohjalle, josta lähteä työskentelemään kohti eheämpää persoonallisuutta sekä arvopitoista ja tarkoituksellista elämää.

Moni logoterapiaa kohtaan esitetty kriittinen kommentti katoaa, kun ymmärretään, että tarkoitus ei ole jotakin sellaista, jonka voi itse päättää ja toteuttaa. Tarkoitus on sidottu universaaleihin arvoihin eikä näiden vastainen tavoite ole arvokas – eikä todellinen – tarkoitus  vaikka tämä tavoite olisi mielekäs ja merkityksellinen sitä tavoittelevalle. Tarkoitus ei siis logoterapiassa ole yhtäläinen merkitykseltään termien tarkoituksenmukainen, merkitys, merkityksellinen tai mielekäs kanssa.

Mitä jos logoteoria ei olekaan totta?

By Jaro Kunnari

Olen kuullut logoteoriasta kertoessa – kuten myös muiden ideoiden ja ideologioiden kohdalla – muutamaan kertaan samankaltaisen kysymyksen ”mitä jos logoteoria ei olekaan totta?” tai ”Jos elämällä ei oikeasti ole mitään tarkoitusta?”. Tietyssä mielessä edellä mainitut kysymykset ovat hyviä, ja näitä tulisi mielestäni myös logoteoriaan uskovan jonkin verran miettiä. Jos lähdetään liikkeelle siitä, että logoteorian kolme perustaa ovat aksiomaattisia – eli niin sanotusti itsestään selviä kyseenalaistamattomia lähtökohtia, jotka tulee ottaa annettuna – voimme aloittaa perustelumme logoteoriasta näistä lähtökohdista itsestään.

Kolme logoteorian lähtökohtaa ovat:

  • Ihmisellä on vapaa tahto
  • Ihmisellä on tahto tarkoitukseen
  • Tarkoitus on aina olemassa (vaikka se ei olisi aina näkyvillä)

Lähdetään liikkeelle kolmannesta aksioomasta: Tarkoitus on aina olemassa (vaikka ei olisi aina näkyvillä). Minkäänlaista ehdotonta ja absoluuttista varmuutta me emme vajavaisina ihmisinä kykene saamaan mistään asiasta. Kaikki uskomuksemme lepäävät lopulta jonkinlaisen epävarmuuden ja perustelemattomuuden varassa. Henkilö, joka kysyy ”mitä, jos elämällä ei olekaan mitään tarkoitusta?” voi yhtäläisesti kysyä ”Mitä, jos elämällä onkin jokin tarkoitus, vaikka en sitä nyt näe?” Jos nämä kaksi asetetaan ikään kuin samalle totuudellisuuden viivalle ja tarkoituksettomuuden mukainen elämä johtaa suurella todennäköisyydellä psyykkisiin ongelmiin ja tarkoituksen mukainen elämä pitää meidät henkisesti ja psyykkisesti toimintakykyisempinä, terveempinä ja ongelmattomampina, niin tarvitaanko enää mitään sen suurempaa perustelua sille, että elämän näkeminen tarkoitukselliseksi on näistä kahdesta esitetystä vaihtoehdosta oikeampi tai oman hyvinvoinnin kannalta ainakin suotuisampi näkemys?

Ihmisellä on vapaa tahto. Tämän väittämän kumoaminen ja kieltäminen johtaa väistämättömästi täydelliseen determinismiin, jossa ihminen ei lopulta ole minkään teon ja ajatuksen suhteen vapaa eikä näin ollen myöskään yhtään mistään vastuussakaan. Sivuuttaen nyt kaikki mahdolliset syvemmät filosofiset ongelmat, joita tämän kaltainen näkemys tuo tullessaan, riittää, että ajattelemme sen seurauksia käytännön elämän kannalta. Ihmisen vapaan tahdon kieltämisestä seuraisi yhteiskuntien romahtaminen, koska ei olisi olemassa rikoksia, rangaistuksia, ja kaikki olisi oikeutettua, koska me emme olisi vastuussa mistään mitä teemme. Tämän edellä mainitun vision lisäksi jokainen voi oman kokemuksensa pohjalta miettiä kumpi vaikuttaa olevan totta: se, että ihmisellä on vapaa tahto (vapautta vaikuttaa tekoihinsa ja ajatuksiinsa) vai se, että ihmisellä ei ole vapaata tahtoa (toimintansa ja ajattelunsa suhteen).

Ihmisellä on myös tahto tarkoitukseen. Tämä piirre on ihmiselle synnynnäinen samalla tavoin kuin ihmisellä on tahto olla yhteydessä muihin ihmisiin, tuntea kuuluvansa johonkin ryhmään (vaikka kuinka marginaaliseen) tai tahto tehdä työtä (työllä tarkoitan kaikkea aktiivisuutta, niin fyysistä kuin mentaalista). Kaikkien edellä mainittujen esimerkkien laiminlyöminen tai puuttuminen sairastuttavat ihmisen joko fyysisesti tai psyykkisesti (ja todennäköisesti molemmilla tavoilla, koska fyysinen ja psyykkinen ovat toisiinsa tiiviisti sitoutuneita). Tämänkin perustavan periaatteen kohdalla meidän tarvitsee vain miettiä sellaisia henkilöitä, joilla on selkeä tehtävänsä/intohimonsa, joita he toteuttavat (tarkoitus, jota he toteuttavat), ja henkilöitä, joilla ei tällaista intohimoa tai elämäntehtävää ole. Kumman ryhmän ihmiset vaikuttavat useimmiten olevan hyvinvoivempia, terveempiä ja energisempiä?

Kaikki yllä kerrottu huomioiden voimme varovaisestikin ilmaisten todeta, että logoteoria vaikuttaa olevan totta sekä kokemuksen että käytännön tasolla, sillä ihmisillä on (useimmiten ja ainakin jossain määrin) kokemus elämän tarkoituksellisuudesta, kokemus vapaasta tahdosta ja tahto löytää elämässään tarkoitusta ja merkityksellisyyttä.

Kun kärsimättömyys ja pelko määrittävät tajunnallista kokemustani

By Pepe Johansson

Harrastan triathlonia, jossa yhdistyy kolme eri lajia: uinti, pyöräily ja juoksu. Olen kohtuullisen hyvä näissä kaikissa lajeissa ja harjoittelen niitä säännöllisesti. Kesällä sain uintiharjoituksen aikana kokemuksen siitä, mikä merkitys on tiedostamattomilla peloilla ja oman tunne-elämäni piirteillä omaan tajunnalliseen kokemukseeni situaatiosta. Sain kokemuksen siitä, kuinka nämä voivat vääristää hetken olemusta tai ainakin sitä millaisena sen koen.

Ihmettelin pitkin kesää miksi luonnon vedessä uidessa homma ei oikein kulje. Uin periaatteessa hyvin, pidän uimisesta, mutta luonnon vedessä uidessa tunne on usein epämiellyttävä. Yhden uintiharjoituksen aikana sanoin mielessäni itselleni: ”Olet turvassa ja sinulla ei ole mitään hätää ”. Uintini rauhoittui, olo muuttui levollisemmaksi ja todennäköisesti vauhti vielä nopeutui. Pystyin nauttimaan vedessä olemisesta ja luonnon antamasta rauhoittavasta tunteesta ainakin hetken. Tämä hetki avasi merkittävän löydön omaan tunnetajuntaani. Oivalsin, mikä merkitys tajunnallisella kokemuksella on siihen, mikä käsitys minulla on hetkestä, jossa juuri nyt olen.

Ymmärsin että ongelma rakentuu ajatuksesta, että uidessa meressä tai järvessä haluaisin olla jo perillä. Odotan sitä, kun kilometrit tulevat täyteen ja uintiharjoitus päättyy. En ehkä niinkään tietoisesti ajattele tätä, mutta se on fyysistä kokemusta määrittävänä tunteena ja toiveena läsnä merkittävällä tavalla. En hyväksy sen hetken olemusta, jossa juuri nyt olen. Tämä osin tiedostamaton piirre tuo uintiin levottomuutta ja hätäilyä. Tästä kärsii myös uintitekniikkani. Ymmärsin että kärsimättömyys ja kyvyttömyys hyväksyä uintimatkani pituus ja aika määrittävät minun tajunnallista kokemusta. Tajunnallinen kokemus taas on yhteydessä fyysiseen olemukseeni edestakaisella liikkeellä, vuorovaikutuksen tavoin. Haluan nauttia uimisesta, mutta koen tilanteen vaikeaksi koska haluaisin olla jo perillä. Kun pystyin rauhoittamaan itseäni tämän ”mantran” avulla, hyväksyin sen hetken olemuksen ja uintimatkani pituuden, vauhtini ja harjoituksen keston. Pystyin taas hetken nauttimaan uinnista luonnon vedessä.

Tämän oivalluksen myötä keskustelin asiasta pitkään uintivalmentajana toimineen ihmisen kanssa. Hän toi esiin myös veteen liittyvät pelot, jotka ovat usein tiedostamattomia. Tiedostamattomia ainakin suurelta osin, mutta vaikuttavuudeltaan merkittäviä. Samat tiedostamattomat pelot ovat yleisiä myös maailman huippu-uimareilla. Vesi on ihmiselle vihamielinen ympäristö ja ihmiselle on jo geneettisesti muodostunut koodisto, että veden varassa olemisessa on vaara. En tunnista tätä pelkoa uidessani tai sukeltaessani laitesukelluksia, mutta ymmärsin, että tämä koskee myös minun kokemustani uidessa. Kun tunnen pientä väsymystä, hengittämisen vaikeutta ja odotan että uinti olisi jo päättynyt, alan kärsiä enemmän. Alan odottaa, että olisin jo perillä ja myös tiedostamaton pelko saa enemmän voimaa, joka viime kädessä muodostuu tajunnallisen kokemukseni määrääväksi tekijäksi. Vaikka todellisuudessa minulla ei ole mitään konkreettista hätää. Pikemminkin päinvastoin.

Tämä kokemus sai minut pohtimaan sitä, kuinka paljon samankaltainen mekanismi määrittää omaa maailmankuvaani eri hetkissä ja tajunnallista kokemistani muutenkin. Kuinka paljon tunnetajuntani pitää sisällään osin tiedostamattomia vaatimuksia ja oletuksia situaatioista joissa olen? Minkä merkityksen tähän tuo kärsimättömyyteni, joka määritti myös kokemustani uidessani? Kuinka paljon minun tajuntani horisontteihin on tallentunut pelkoja, joita en tunnista? Pelkoja, jotka kuitenkin osaltaan muodostavat ja määrittävät tajunnallista kokemustani ja maailmankuvaani sekä ymmärrystäni situaation sisällöistä ja viime kädessä erityisesti niissä olevista tarkoitusmahdollisuuksista.

Merkittävää logoterapian opiskelijana on kuitenkin se, että itseen etääntyminen luo mahdollisuuden saada henkinen olemuspuoleni avuksi. Uidessa sanoin ajatuksissani itselleni, että ”olen turvassa” ja kokemukseni vedessä kauhomisesta muuttui. Sain uimavalmennuksesta myös fyysiseen olemuspuoleen vihjeen. Uida suu auki vedessä, jolloin ikään kuin ohjelmoin uudelleen sitä kohtaa, josta pelot syntyvät. Kerron itselleni tällä tavalla myös, että olen turvassa eikä suuhuni ja hengitykseeni mene vettä, vaikka pidänkin suuta auki vedessä. Luon tällä harjoitteella suhdetta veteen uudella tavalla.

Tämä kokemus on itselleni merkittävä erityisesti siksi, että se tuo esiin henkisen puolen kehittämisen tärkeyden. Ilman kykyä itseen etääntymiseen olen luonteeni pimeiden puolien vietävissä ja pelkojeni ohjattavissa. Kun tiedostan ja harjoitan kykyäni olla henkinen persoona, kuvani maailmasta voi olla rauhallisempi ja hyväksyvämpi.

Myönteinen käsitys omastatunnosta ja syyllisyydestä

Moraalinen ihminen ei välttämättä tee mitään arvokasta ja hyvää elämässään. Moraali on yhteiskunnallinen näkemys ja sopimus oikeasta ja väärästä. Yhteiskunnassa omaksuttua moraalia ja normeja sekä säädettyjä lakeja noudattamaan pyrkivä ihminen yrittää parhaansa mukaan olla tekemättä mitään sellaista, joka olisi niiden mukaisesti väärin. Tällöin hän toimii moraalisesti oikein. Eettinen ihminen sen sijaan pyrkii nimenomaan tekemään mahdollisimman paljon arvokasta ja hyvää. Tekojen eettisyys määrittyy niiden arvopitoisuuden mukaisesti, sen perusteella, missä määrin teko toteuttaa objektiivisten arvojen – esim. hyvyyden, totuuden, kauneuden, oikeudenmukaisuuden ja/tai rakkauden – mukaisia päämääriä.

Moraalisuus rinnastetaan usein eettisyyteen, mutta selkeämpää on antaa käsitteille erilliset merkityssisällöt. Tämä ero näkyy joka tapauksessa hyvin selkeästi omantunnon käsitteen määrittelyssä. Freudilainen käsitys vääristä teoista tuomitsevasta omastatunnosta poikkeaa täysin Viktor Franklin teorioiden mukaisesta omantunnosta, joka on ihmisessä olemuksellisesti oleva eettinen kyky. Franklin mukaan omatunto ohjaa ihmistä arvokkaisiin ja tarkoituksellisiin tekoihin, siis eettisesti korkeatasoiseen toimintaan. Omantunnon kuulemiseen ja kuuntelemiseen ihminen voi niin tahtoessaan harjaantua. Omatunto piilee joka tapauksessa kaikissa ja vaikuttaa meihin tavalla tai toisella, riippumatta siitä, miten hyvin tai huonosti sen viestin tiedostamme. Jotta ihminen voi tietoisesti ohjata itseään kohti hyvää elämää, on se sitä helpompaa, mitä selkeämmin tiedostamme omantuntomme äänen.

Syyllisyys ei vastaavalla tavalla ole niinkään syyllisyyden kokemista siitä, mitä olemme tehneet moraalisesti väärin, vaan ennen kaikkea siitä, mitä eettisesti arvokasta ja hyvää olemme jättäneet tekemättä. Pelkkä syyllisyys aiheuttaa kärsimystä, joka sellaisenaan on tarkoituksetonta, koska siitä voi tahtoessaan vapautua. Syyllisyyden on tarkoitus johtaa siihen, että ihminen katuu kaikkea sitä, missä hän on laiminlyönyt arvokkaiden tarkoitusmahdollisuuksien toteuttamisen. Katumuksen kautta hänessä herää tahto tarttua jatkossa aiempaa kokonaisvaltaisemmin kaikkiin hänelle tarjoutuviin mahdollisuuksiin tehdä jotain arvokasta ja hyvää. Eli toteuttaa objektiivisten arvojen mukaisia päämääriä.

Logoteoriassa on yleisestikin kyse totuuden etsimisestä ja löytämisestä. Sen näkemisestä, että siellä missä on jotain arvotonta ja huonoa, piilee aina myös jotain arvokasta ja hyvää. Kyse on näkökulman vaihtamisen taidosta, mutta nimenomaan arvokkaisiin tarkoitusmahdollisuuksiin liittyvän näkökulman oivaltamisesta. Tällä on suuri merkitys ihmisen elämän hyvyyteen, sen eettiseen laatuun. On suuri ero sillä, keskittyykö ihminen ajattelemaan sitä, että hän on pettänyt ja pettää puolisoaan, vai siitä, että hän on laiminlyönyt puolisonsa rakastamisen rakkauden päämäärän mukaisella tavalla. Vain jälkimmäisessä toteutuu huonosta omastatunnosta kärsimisen tarkoitus täysimääräisellä tavalla. On eri asia vain lopettaa pettäminen kuin alkaa rakastaa puolisoaan niin kokonaisvaltaisesti kuin on mahdollista.

Syyllisyyteen liittyy kiinteästi myös anteeksianto. Anteeksianto vapauttaa syyllisyydestä siten, että ihminen voi kaikesta huolimatta elää aiempaa arvopitoisempaa ja tarkoituksellisempaa elämää tulevaisuudessa. Jollei puoliso voi antaa anteeksi pettämistä edes pitkällä tähtäyksellä, voi suhteen jatkaminen aiheuttaa molemmille kärsimystä ja olla tarkoituksetonta. Pettäjä voi kuitenkin vapautua syyllisyyden taakasta myös ilman toisen anteeksiantoa, jos hän hyvittää arvottomat ja tarkoituksettomat tekonsa kohtelemalla rakkaudellisesti kaikkia ja kaikkea maailmassa kohtaamaansa. Myös aiempaa puolisoaan, kohtelemalla häntä eettisesti arvokkaalla tavalla, vaikkei suhde jatkuisikaan.

Miksi tyytyväisyys on realistisempi päämäärä kuin hyvinvointi tai onnellisuus?

Tyytyväisyys on elämän päämääränä realistinen eli mm. kaikkea tätä: mahdollinen, toteutuskelpoinen, uskottava, todenmukainen ja järkevä (ks. synonyymisanakirja). Miksi? Koska voin itse täysin vapaasti vaikuttaa sen toteutumiseen. Mikseivät hyvinvointi tai onnellisuus ole kelvollisia päämääriä omalle elämälle? Siksi, että ne ovat korkeintaan seurannaisilmiöitä siitä, että toteutan elämässäni sellaisia asioita, jotka palvelevat elämäni tarkoitusta ja päämäärää. ”Happiness must happen” eli onnellisuuden pitää tapahtua, kuten suuri filosofi Viktor Frankl totesi jo lähes sata vuotta sitten.

Tyytyväisyys on elämänasenne, jonka valitsemiseen minulla on rajoittamaton vapaus. Vapaus, joka on riippumaton kaikesta muusta kuin itsestäni – omista henkisistä kyvyistäni ja niihin perustuvista elämäntaidoistani. Mitä tahansa elämääni kuuluukaan tai mitä tahansa minulle tapahtuukaan, minulla on aina sisäinen vapauteni suhtautua siihen tahtomallani tavalla. Tämä perustuu yksinomaan niihin henkisiin kykyihin, joita jokaisessa piilee ja joita on mahdollista tarvittaessa aktivoida käyttöönsä voimavaroiksi. Miten hyvin tähän kykenen, riippuu siitä, miten hyvin olen huolehtinut henkisestä kasvustani, itseni eli omien keskeisten ja kärsimystä aiheuttavissa elämäntilanteissa kriittistenkin elämäntaitojeni kehittämisestä.

Asenteidensa muuttaminen elämään ja varsinkin omien kokemistapojensa tai toimintansa kyseenalaistaminen ei ole itsestään selvää eikä todellakaan helppoa. Siihen voidaan tarvita ihmisessä piilevien poikkeuksellisten voimavarojen aktivointia. Ihmisen henkisiä kykyjä loistokkaalla tavalla tutkinut ja määritellyt Viktor Frankl on nimennyt henkisen uhmavoiman poikkeukselliseksi sisäiseksi voimavaraksi, jonka avulla on mahdollista vaikuttaa siihen, miten kokee erilaisia elämänkriisejä ja kohtaloniskuja ja kestää niiden aiheuttaman kärsimyksen.   Henkinen uhmavoima on tarpeen juuri niissä tilanteissa, joissa ihmisen on uhmattava joko olosuhteita tai omaa vaistonvaraista asennoitumistaan ja suhtautumistaan niihin. (Kuten olen aiemminkin maininnut, ilmestyy uusi, Henkinen uhmavoima -niminen kirjani Basam Booksin kustantamana syksyllä 2019.)

Juuri kriisit ja kohtalokkaat elämäntapahtumat voivat lisätä ihmisen kykyä asennoitua tyytyväisesti elämäänsä. Tällaisen elämänasenteen omaksuminen ei kuitenkaan edellytä, että ihminen olisi ensin kokenut jonkinlaista kärsimystä elämässään. Sen sijaan se voi jopa ennaltaehkäistä sitä, että ihmisen tarvitsisi kokea kärsimystä esimerkiksi sellaisista asioista, joita hän on menettänyt tai joita hänellä ei ole koskaan ollutkaan. Tällaista kärsimystä nykyihmiset aiheuttavat itsellensä ehdoin tahdoin suostumalla lähtemään mukaan sellaiseen hyvinvoinnin ja onnellisuuden etsintään, joka perustuu ylenmääräiseen hedonististen halujen ja himojen tyydyttämiseen. (Lukusuositus: Veli-Matti Värri: Kasvatus ekokriisin aikakaudella.) Viktor Frankl kutsui masokismiksi kaikkea sellaista kärsimystä, mikä ei ole välttämätöntä. Ja kuitenkin pyrkimys etsiä kärsimyksiä tai altistua ja alistua niihin on omalle ajallemme hyvin yleinen elämäntapa.

Tyytyväisyys ei siis tarkoita tässä yhteydessä sitä, että ihminen eläisi ”maailman onnellisimmassa maassa”, jossa on mahdollista kilpailla paremmuudesta toisia vastaan ja toteuttaa itseään jatkuvasti kasvavalla tavaroiden kuluttamisella. Tätähän erilaisilla onnellisuusmittareilla mitataan ja minusta on häpeällistä, että Suomi on sijoittunut jo kahden vuoden ajan kärkisijalle. Ylikulutusta pidetään yhteiskunnassamme normaalina elämäntyylinä ja mitä enemmän kulutamme ja edistämme taloudellista kasvua, sitä paremmin täytämme mallikansalaisen arvosteluperusteet.

Ostamme kaikenlaista uutta ja kivaa, koska voimme tehdä sen. Ostamme pienen palan onnea. Se tuo nopean nousuhumalan. Ostaminen on niin helppoa, että sen lopettaminen on vaikeaa. Tavarataivas on musta aukko, joka imee järjen mukanaan. Meistä on tullut himokkaita shoppailijoita, riippuvaisia ostamisen aikaansaamasta hetkellisestä mielihyvästä ja nautinnosta. Nautinnosta, joka on kuitenkin masokistista, huumaannuttavaa kärsimystä aiheuttavaa. Olemme hurmioituneita kaikesta siitä, mitä on tarjolla ja kärsimme siitä, mitä emme vielä ole saaneet. (Vrt. Jenny Matikaisen Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan blogi shoppailusta.)

Nousuhumalan lisäksi ostamisesta seuraa myös kaamea krapula. Ostamme kaikkea, kunnes emme enää halua mitään. Ajaudumme eksistentiaaliseen kriisiin – ahdistumme, turhaudumme ja lopulta vajoamme eksistentiaaliseen tyhjiöön. Jonka jälkeen vapaudumme muuttamaan elämämme suuntaa ja päämäärää. Tai ehkä tämä on vain toiveajattelua ja kaikki jatkuu, kunnes kenenkään elämä ei ole enää ihmisarvoista. Kunnes olemme kuluttaneet itsemme lisäksi myös kaikkien tavaroiden raaka-aineet loppuun. Ja samalla tuhonneet elinolosuhteemme kelvottomiksi. Erilaisia hälyttäviä uutisia kuullessa vaikuttaa siltä, että tällainen dystopia, kauhukuva tulevaisuuden maailmasta, lähenee päivä päivältä.

Sellainen tyytyväisyys, jota pidän arvokkaana ja tavoiteltava päämääränä, on kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä ihmisellä ja hänen elämässään on eikä sen haluamista, mitä hänellä ei ole tai sen kaipausta, mitä hänen elämässään ei ole. Samoin kuin sen kaiken hyväksymistä, mitä ihminen itse kaikessa ainutlaatuisessa epätäydellisyydessään on, ja kaiken sen arvostamista, mitä erityistä hänessä on. Vertaamatta itseään toisiin, vaan käyttämällä maailman hyväksi kaikkea sitä, mitä hänestä omien erityisyyksiensä avulla voi tulla, kun hän niitä vaalii ja vahvistaa.

Mitä enemmän ihminen antaa itsestään maailman hyväksi, sitä enemmän hän saa kokea henkistä ja eettistä hyvinvointia. Ja mitä enemmän ihminen palvelee muita ihmisiä rakkaudella ja kohtelee rakkaudellisesti kaikkea maailmassa olevaa, sitä kokonaisvaltaisemmin hän saa kokea elämänsä hyväksi. Tätä kokemusta voi kutsua myös onnellisuudeksi, eudaimoniaksi, tai eksistentiaalisen tyhjiön vastakohdaksi, eksistentiaaliseksi täyttymykseksi.

Barn som omfamnar naturen och läkare som respekterar patienten

Av Jukka Packalen

Det har tagit en lång tid för mig att inse att motsatsen till depressivt tillstånd inte är eufori och att motsatsen till ångest inte är meditativ serenitet. Motsatsen till bägge är att man är tillfredsställd – inte i meningen att man är i ett njutande tillstånd, utan i meningen att man kan ställa sig till fred med sitt liv och allt det innehåller, även svåra känslor. Vi är m.a.o. fria att ta ställning till omständigheterna i vårt liv – såväl våra interna omständigheter såsom känslor som externa omständigheter.

Filosofin har ofta postulerat denna mänskliga frihet som en självklarhet. Viktor Frankl (1905–1997), vid tiden en ung läkare i Wien, observerade dock att specialvetenskaperna, exempelvis biologi, psykologi och sociologi helt hade stängt ögonen för vår andliga frihet och överhuvudtaget den andliga medvetenhet som är essentiell för människan. Frankl var intresserad av filosofi redan som en liten gosse och han har beskrivits som en naturlig filosof. Mot denna bakgrund är det inte så märkvärdigt att han doktorerade såväl inom psykiatri och neurologi som filosofi.

Viktor Frankl tog den mänskliga medvetenhetens frihet och vår vilja till mening, dvs. nödvändigheten att uppleva livet som fyllt med syfte och mening, som utgångspunkt för den filosofiska människosyn som han började formulera på 1920-talet. Han kallade sin filosofi logoteori, med det flertydiga grekiska logos, vilket Frankl översatte till mening eller syfte, som ordrot. Han framlade också grundprinciperna för logoteorins praktik, logoterapi. Logoterapins unikhet i förhållande till andra stora terapiskolor kommer från dess orientering på människans andliga resurser och våra existentiella frågor och etiskt varande, i stället för den traditionella orienteringen på psykiska symptomer och drivkrafter.

Jag vågar påstå att Viktor Frankls observation av specialvetenskaperna gäller även i dag inom psykiatrin, vilken lever en renässans av idealisering av naturvetenskapliga metoder driven av medicinindustrin. Enligt Frankl översimplifierar man människan till en karikatyr när man åsidosätter det mest mänskliga i människan, den andliga medvetenheten. Till viss mån är det nödvändigt att simplifiera, operationalisera, inom specialvetenskaper för att få mätbara resultat för specialändamål. Men arbetet för människors välfärd som helhet kan aldrig grunda sig på en reducerad, inskränkt syn av människan. Tänk om vi helt ignorerade en spridande infektion som en psykiskt illamående person har. Det är lika väl ogrundat att ignorera de andliga behoven i människans enhet. Frankl efterlyste en rehumanisering av människans forskning och omvård och denna uppgift återstår till våra dagar.

Viktor Frankls livsverk i utvecklingen av logoteori och logoterapi är ovärderlig och alltid lika aktuell. Varje människa måste i något skede av sitt liv svara på frågan vad meningen med livet är, vad ens uppgift i livet är och hur vi kan leva med en känsla av mening och syfte. Vi vet från otaliga dokumentationer att existentiella kriser kan ha lika ödesdigra konsekvenser som psykologiska kriser. Och om vi i dag väl förstår hur fysiska och psykologiska problem är förknippade, så är också det hur vi hanterar existentiella frågor bestämt relaterat till vår helhetskänsla av välbefinnande. Men hur många arbetsläkare känner ni till som är beredda att möta en existentiell kris, ett djupt sinne av meningslöshet, utan att automatiskt stämpla det som depression och ordinera selektiva serotoninåterupptagshämmare? Ändå är en existentiell frustration en normal reaktion till ett liv utan mening i ett samhälle som orienterar sig på att suga upp arbetskraften i människan för den mystiskt och tydligen deterministiskt nödvändiga ekonomiska tillväxten.

Jag har på senaste tiden ofta diskuterat meningen med livet med människor och märkt att det att vi har en känsla av att vårt liv har äkta mening och ett värdefullt syfte är långt ifrån självklart. Snarare är det så, att vi relativt blint lever enligt de förväntningar som våra föräldrar, sociala nätverk, vårt arbete och en generisk västerländsk livsstil ställer oss. För att vakna upp till vår andliga medvetenhet behöver vi kanske någon eller något som kan upplysa oss om vad att vara en människa till det fullaste, att etiskt existera, betyder och hur vi kan hitta svar på våra existentiella frågor. Jag skulle nästan vara beredd att hoppas att vi i framtiden får se logoteori som något som bl.a. undervisas i skolan och något som man måste känna till innan man kan praktisera medicin. Med uppfostran om etisk ansvarighet skulle vi kanske se flera flickor och pojkar arbeta för det som är det viktigaste, världen och naturen omkring oss, och flera läkare möta oss som hela, unika människor som är oändligt mer värdefulla än konstgjorda ekonomiska effektivitetskrav.

Jag började med att diskutera ångest och depression. Detta är den andra sidan av logoteorin vid sidan av frågorna om vår existens i världen: hur vi tar ställning med våra interna upplevelser såsom maladaptiva psykiska reaktioner. Jag har personligen haft stor hjälp av Frankls tänkande när jag precis bekämpat depression och ångest. Jag har lärt mig att jag har inom mig andliga resurser som hjälper mig orientera mot ett meningsfullt liv trots svåra psykiska symptomer. Jag vet också att jag kan förstärka mig inför de kriser som livet oundvikligen har kvar för mig att gå till mötes. Logoteorin är djupt relevant för alla som är intresserade av självutveckling.

Man kan dra samman att logoteorin har en existentiell sida och en fenomenologisk sida. Den drar å ena sidan samman hur vi kan och t.o.m. skall leva i världen för att leva vårt liv till fullo. Å andra sidan beskriver den hur den mänskliga medvetenheten fungerar och hur mycket bredare resurser vi har till vår förfogande än vad en specialiserad, icke-filosofisk människobild låter oss anta. På Viktor Frankl Institute Finland talar vi om logoteorin som existentiell fenomenologi, en unik teori om människan som har oändliga applikationer letande efter gott liv.

Skribenten Jukka Packalen håller en avgiftsfri föreläsning om Viktor Frankls filosofi och logoterapi söndagen den 19.5. i Helsingfors centrum. Bindande anmälningar till Jukka.Packalen@gmail.com