Kirjoitin 3.10.2016 edellisen artikkelin tähän blogiin otsikolla Mihin positiivinen psykologia perustuu? Lupasin jatkaa sitä myöhemmin osassa 2 ja näin tulen tekemäänkin. Sitä ennen aion kuitenkin lukea sekä Seligmanin kirjat ”Optimistin käsikirja” (engl. Learned Optimism) ja ”Aito onnellisuus” (Authentic Happiness) että Wienin Viktor Frankl Instituutin puheenjohtaja, professori Alexander Batthyányn yhdessä Pninit Russo-Netzerin kanssa toimittaman artikkelikokoelman Meaning in Positive and Existential Psychology. Menee siis vielä tovi, ennen kuin pääsen käsiksi 2. osan kirjoittamiseen.
Luin kuitenkin tässä välissä ilmestyneestä Psykoterapia-lehden numerosta 3/2016 Ossi Takalan vertaisarvioidun artikkelin Onnea onkimassa – psykoanalyyttinen psykoterapia ja onnellisuus. Mieleeni palautui kesäinen lukukokemus muutaman vuoden takaa, kun otin uteliaisuudesta käteeni Freudin teoksen ”Ahdistava kulttuurimme” tai paremminkin saksankielisen alkuteoksen Das Unbehagen in der Kultur vuodelta 1930. Kyseinen kirja on myös Takalan artikkelin keskeinen lähdeteos. Freudin teosta lukiessani hämmennyin ja jouduin tarkistamaan, luenko nyt Viktor Franklin vai Sigmund Freudin tekstiä. Kysymyksenasettelut olivat niin samankaltaisia.
Asiantila selittyy sillä, että Frankl opiskeli jo koululaisena psykoanalyysiä vapaa-ajallaan ja irtaannuttuaan sekä Freudin psykoanalyyttisestä yhdistyksestä että Alfred Adlerin individuaalipsykologisesta yhdistyksestä, ryhtyi hän kehittämään kolmatta Wieniläistä psykoterapeuttista suuntausta, jonka hän nimesi logoterapiaksi tai logoteoriaksi ja myös eksistenssianalyysiksi. Freudilla oli suuri vaikutus Frankliin ja koska hän ei kuitenkaan voinut alun innostuksen jälkeen hyväksyä Freudin teorioita miltään osin, koki hän juuri siksi tarvetta löytää Freudin herättämiin kysymyksiin tieteellisesti ja filosofisesti perustellumpia vastauksia. Frankl siis kohdistaa sanansa lukuisia kertoja eri kirjoissaan – ja erityisesti pääteoksessaan Ärztliche Seelsorge (suomennettu sisältöä huonosti kuvaavalla nimellä ”Olemisen tarkoitus” ja ”Oleminen ja tarkoitus”) – nimenomaan Freudille haastaakseen tämän psykoanalyysin asettamalla oman filosofisen teoriansa ydinajatukset vastakkain psykoanalyysin väittämien kanssa.
Oloni oli sekä Takalan artikkelia että ”Ahdistava kulttuurimme” kirjaa lukiessani kuin olisin vaeltanut jossain Goethen kirjoittaman Faust-murhenäytelmän tunnelmissa, kun tohtori Faustus oli myynyt sielunsa paholaiselle tai Danten Jumalaisen näytelmän maisemissa, kun Dante tekee matkaa helvetin ja kiirastulen kautta taivaaseen. Mielleyhtymäni kohdentuivat erityisesti Infernoon (helvetti) ja tarinan alkuun, kun Dante eksyy synkkään metsään, eikä ymmärrä, miten hän on sinne joutunut. Metsä symboloi tietämättömyyttä ja järjen valon täydellistä sammumista. Psykoanalyysin synkät ja tiedostamattomalla (suomennetaan usein virheellisesti ”alitajunnaksi”), yliminällä ja muilla demonisilla voimilla pelottelevat uhkakuvat tuovat mieleen Danten metsässä kohtaamat kolme petoa: suden, pantterin ja leijonan. Näiden ohi hän voi päästä ainoastaan helvetin ja kiirastulen kautta.
Psykoanalyyttistä maailmankuvaa luonnostelee osuvasti Markku Siivola vuonna 1972 suomennettua ”Ahdistava kulttuuri” kirjaa käsittelevässä tekstissään Freud ja kulttuuri mm. seuraavasti:
”Tätä kirjoittaessani minua selvemmin kuin koskaan ennen vaivaa tunne, että esitän vanhoja tuttuja asioita, haaskaan paperia ja kirjoitusvälineitä . . .” Vanha, hieman murheellinen mies istuu luomansa rakennelman huipulla yksin epätietoisena keskustellen itsensä kanssa, asetellen kysymyksiä, vastaten, vertaillen, punniten, tarkentaen, hioen, viimeistellen, arvioiden, kannattiko kaikki tämä, olisiko ehkä jokin muu lähtökohta kuin psykoanalyysi ollut sittenkin parempi. Hänen lapsensa – psykoanalyysi – on lähtenyt maailmalle hänen seuratessaan sitä miettivin ilmein toivottaen sille hyvää matkaa.
Hän vaeltelee yksin oman ajattelunsa eristetyillä vainioilla kadoten miltei näkymättömiin psykoanalyyttisen aluskasvullisuutensa sekaan. Hänen maailmaansa johtaa vain yksi portti – psykoanalyysin teoria – ja portinvartijana – vanginvartijana – on hänen oman minuutensa rajallisuus, joka ei koskaan kokenut rajattomuuden aavistustakaan, vaan kutisti maailman mittaamattomuuden psykoanalyysinsa seulaan, selitti muiden äärettömyyden kokemukset vauva-ajan kaiken käsittävän minätunnon jäänteiksi, yritti tutkia uutta vain oman teoriansa puitteissa.
Tämä tutkielma vuodelta 1930 on Freudin viimeisimpiä kirjoituksia. Neljä vuosikymmentä myöhemmin voimme todeta tuon yksinäisen, hiukan surumielisen miehenvarjon kasvaneen jättiläismäiseksi vaikuttaen aikamme ajatteluun mitä moninaisimmin tavoin: tarvitsemme ilmeisesti aina jonkun toisen sokean elämänohjeita oman elämäntaitomme puuttuessa, vaikka Freud oman sokeutensa aavistaen sanookin: ”Näin pettää rohkeuteni, enkä tohdi esiintyä profeettana muille ihmisille, vaan alistun siihen moitteeseen, etten pysty suomaan heille lohtua – sillä lohtua ja rohkaisua he kaikki kaipaavat, niin yltiöpäisimmät vallankumoukselliset kuin nuhteettomimmat hurskaatkin, kaikki yhtä kiihkeästi”.
Psykoanalyyttisen psykoterapian lähtökohtien ja menetelmien kuvailemisen jälkeen Takala ottaa kantaa positiiviseen psykologiaan ja vertaa sitä psykoanalyysiin todeten:
Positiiviseen psykologiaan perustuvat terapiat toimivat usein vahvistamalla potilaan epäaitoutta kieltämällä surun, mustan onnen ja aggression olemassaolon. Psykoanalyyttinen psykoterapeutti ei elä potilaiden onnen, korkean etiikan ja moraalin tuoman tyydytyksen kautta, vaan hän on pikemminkin varuillaan kohdatessaan liiallista onnea, vakuuttelevaa elävyyttä, ylevyyttä ja maanisia defenssejä. Psykoanalyyttisessä psykoterapiassa onnellisuus löytyy totuuden kohtaamisen kautta. Se on kivulias tie verrattuna monen muun terapiamenetelmän tuottamaan hetkelliseen intellektuaaliseen tai itsetuntodopingin tuottamaan onneen.
Ei ihme, että psykoanalyyttisiä psykoterapeutteja kutsutaan shrinkeiksi, onhan tuollainen ”totuus” omiaan kutistamaan koko ihmisen mitättömäksi olioksi, joka koko elämänsä ajan kestävässä taistelussa joutuu kamppailemaan itseään vahvempia olioita, kuten yliminää vastaan, joka ”syyllistää häntä, vaikka se on ensin tehnyt hänet aseettomaksi” ja ”kiduttaa syntistä minää ahdistuksen tuntein. Se vaanii tilaisuutta saattaa se ulkomaailman rangaistavaksi ja toimii sitä ankarammin, mitä hyveellisemmin sen haltija käyttäytyy.” En tahdo, että kukaan psykoterapeutti lisäisi apua hakiessani eksistentiaalista ahdistustani ja elämänpelkojani tällaisilla ”totuuksilla” elämän olemuksesta. Toivoisin sen sijaan tapaavani logoterapeuttisesti ajattelevan ihmisen, joka saattaisi minua, kanssaihmistään, kohti kaikenlaista arvokasta ja eettisesti hyvää, siis suuntautamaan juuri erilaisiin hyveellisiin tarkoituksiin ja löytämään niiden avulla hyvän elämän merkityksellisiä ja kestäviä ainesosia. Jotka auttavat kokemaan elämänsä merkitykselliseksi ja elämisen arvoiseksi kaiken väistämättömästi elämään myös kuuluvan kärsimyksen keskelläkin.
Takala myös kysyy osoittaen sen positiivisen psykologian kannattajille – ilmeisesti lähdeluettelossa olevan Tuuli Lahden ja Kaisla Joutsenniemen artikkelin (2013, Duodecim 129 (20)) otsikkoon Avaimet onneen: onnellisuuden taitoa voi harjoitella ja oppia viitaten – ”voiko ihmisille edes oikeasti opettaa onnellisen elämän taitoja. Ja vaikka voitaisiin, olisiko se edes hyväksi heille? Haluammeko, että ajatuksiimme ja tapoihimme puututaan siten? Sellainen manipulaatio sisältää kausaalisen ajatuksen toisen mielen hallinnasta.”
Väite manipulaatiosta on lähinnä surkuhupaisa, kun sen esittää manipulaation suurmestari Freudin oppien soveltaja. Takala myös toteaa: ”Kaikki eivät myönnä, että todellinen onnellisuus on harvinaista, lyhytkestoista ja harvinaista.” Kyllä, ehkä se onni, josta psykoanalyysi puhuisi, jos se yleensäkin puhuisi koko aiheesta. Mutta todellinen onnellisuus elämän kestävänä pohjavireenä on kokonaan eri ilmiö. Siitä logoteoria puhuu todeten, että se on automaattinen sivuvaikutus arvopitoisten ja tarkoituksentäyteisten päämäärien toteuttamisesta elämässään. Tarkoittaen siis nimenomaan kokonaisvaltaista kokemusta tai läpitunkevaa tunnetta siitä, että elämä on kokonaisuudessaan hyvää, vaikka siihen sisältyy myös vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, toisinaan jopa traagisia kohtaloniskuja. Selkeät elämän kiinnekohdat, erilaiset arvot ja niiden mukaiset päämäärät, auttavat kestämään vaikeidenkin aikojen läpi.
Ja kyllä, ihmiselle ei voi opettaa onnellisuuden taitoa eikä sitä voi harjoitella tai oppia. Onneen ei ole oikotietä, vaan se on kuten sanottu automaattinen sivuvaikutus oman elämän arvokkaiden sisältöjen etsimisestä ja löytämisestä. Sellaisten asioiden, jotka eivät ole keneltäkään toiselta pois, vaan kaikkien yhteiseksi, yleiseksi hyväksi. Siis oman elämän tarkoitusten toteuttamisesta, jotka tarkoitukset ilmenevät meille erilaisissa tilanteissa ja hetkissä tarjoutuvina mahdollisuuksina, jotka voin joko valita tai hylätä. Ja joita kaikki kaipaamme – tiedostimme sitä tai emme – olemukseemme synnynnäisesti kuuluvan tarkoituksen tahtomme perusteella, ja joita löydämme henkisen kasvun eli erilaisten konkreettisten tajunnallisten henkisten kykyjemme tietoisen vahvistamisen kautta.
Tästä onkin hyvä palata tuonnempana logoteorian ja positiivisen psykologian ratkaisevalla tavalla toisistaan poikkeaviin käsityksiin elämän tarkoituksesta ja onnellisuudesta.
viktorfranklblog 