Ihminen on paljon enemmän kuin pelkät ruumiilliset aivonsa

On muotia todeta Descartesin (1596-1650) dualistinen ihmiskäsitys, jossa hän totesi ihmisen muodostuvan yhtäältä aineellisesta ruumiista ja toisaalta ei-aineellisesta sielusta, aikansa eläneeksi. On totta, että esimerkiksi Descartesin ajatus ruumiin ja sielun välisestä vuorovaikutuksesta, joka tapahtuu käpyrauhasen avulla, ei ole nykyaikaisen lääketieteen valossa uskottava. Tällaiset tieteellisesti vanhentuneet yksityiskohdat eivät kuitenkaan oikeuta hylkäämään kaikkea sitä, mitä kartesiolainen dualismi ja kartesiolaisuus yleisemmin edusti.

Esimerkiksi suomalainen Lauri Rauhala (1914-2016) on kehittänyt Descartesin aloittaman uuden ajan filosofian sisältämiä perustavia ajatuksia edelleen Edmund Husserlin (1859-1938) ja Martin Heideggerin (1889-1976) viitoittaman eksistentiaalis-fenomenologisen filosofian perustalta ja päätynyt omaan hyvin perusteltuun ihmiskäsitykseensä, jonka hän luonnehtii monopluralistiseksi. Tällä hän viittaa ihmiskäsityksiin, joissa on eri olemuspuolia, jotka muodostavat kokonaisuuden, jossa kaikki olemuspuolet edellyttävät toistensa olemassaolon. Eri olemuspuolien keskinäinen yhteys on siten niiden olemassaoloon sisään rakentunutta sillä tavalla, että eri olemuspuolien puitteissa tapahtuva muodostaa samalla perustan toisissa olemuspuolissa toteutuvalle tapahtumiselle.  Yhdessä olemuspuolessa toteutuva tapahtuminen on siten alkuehto tai reunaehto sille, mitä toisissa olemuspuolissa tapahtuu.

Rauhala selittää (ks. Rauhalan Ihmiskäsitys ihmistyössä s. 28) monopluralismiin (monos + pluralis) perustuvaa ihmiskäsitystä niin, että siinä katsotaan, että ihmisen olemassaolossa on sellaista perusluonteista erilaisuutta, jota ei voida palauttaa eli redusoida yhdestä olemismuodosta toiseen. Sen mukaisesti on edellytettävä, että kukin olemismuoto (jokainen eri olemuspuoli) on empiirisessä tutkimuksessa otettava täysimääräisesti huomioon kuvaamalla ja selittämällä sitä tuon olemismuodon perusrakennetta vastaavasti. Samalla kuitenkin edellytetään, että ihminen on jakamaton kokonaisuus ja ykseys kaikesta eri olemismuodoille ominaisesta erilaisuudesta huolimatta. Filosofiassa tällaisia kokonaisvaltaisia ihmiskäsityksiä kutsutaan holistisiksi (kreik. holos = kokonaisuus), joka ei kuvasta pelkästään sitä, että niissä on useita eri olemuspuolia, vaan myös sitä, että eri olemuspuolet ovat omassa tapahtumisessaan jatkuvassa vastavuoroisessa vuorovaikutuksessa toisiinsa. Filosofisesti voitaisiin puhua myös dialogisesta ihmiskäsityksestä, jossa dialogifilosofian idean mukaisesti kahden tai useamman osapuolen muodostama kokonaisuus on enemmän kuin osapuolet yhteensä olisivat ilman keskinäistä dialogia.

Sekä psykologi (ja myöhemmin selkeästi filosofi) Lauri Rauhala että psykiatrian ja neurologian erikoislääkäri (sekä filosofian tohtori) Viktor Frankl päätyivät filosofisissa pohdinnoissaan samankaltaiseen ihmiskäsitykseen, jossa ihmisen olemassaolon perusmuodot ovat tajunnallisuus (olemassaolo mielellisyytenä), kehollisuus (olemassaolo orgaanisena tapahtumisena) ja situationaalisuus (olemassaolo suhteina todellisuuteen).

Tajunnallisuus jäsennellään molempien ihmiskäsityksissä alempiasteiseen psyykkiseen ja korkeamman tasoista kokemista edustavaan henkiseen. Jälkimmäistä voidaan kuvailla myös tajunnallisten kokemusten kehittyneempänä tasona, joka toimii ihmispersoonassa ylärakenteena. Psyykkisen ja henkisen tajunnallisuuden olemisen tavoissa on ratkaisevia eroja. Niiden eroja voidaan kuvailla erittäin suppeasti seuraavalla tavalla:

• Psyykkinen on suljettu, kausaalinen ja nykyhetkestä menneisyyteen suuntautuva (aiempiin kokemuksiin perustuva)
• Henkinen on avoin maailmaan, vapaa tahtomaan sekä valitsemaan ja nykyhetkestä tulevaisuuteen suuntautuva (toivon ja tarkoituksen mahdollistaja)

En ryhdy tässä kuvailemaan persoonallisen henkisen tunnusmerkkejä sen syvällisemmin, vaan viittaan siltä osin Rauhalan teoksiin, kuten Ihmiskäsitys ihmistyössä ja Tajunnan itsepuolustus. Niihin tutustuminen voisi johdatella monet aikamme ihmistutkijat suurten oivallusten äärelle. Samalla koko ihmistutkimus järkiperäistyisi edes arkijärkeä edustavalle tasolle verrattuna nykytutkijoille tyypilliseen hämmentyneeseen ja aina johonkin umpikujaan ajautuvaan hapuiluun ja harhailuun jossain menneisyyttä edustavassa, Descartesin aikaa edeltävässä naiivissa materialistis-monistisessa ajatteluperinteessä. Mielestäni tällaista ”ajattelua” voidaan kuvailla jopa älylliseksi yksinkertaisuudeksi tai loogisen ajattelun puutteeksi, joka vaikuttaa muutenkin valtaavan alaa yhä enenevässä määrin nykyisten, pinnalliseen ”ajatteluun” taipuvaisten ihmisten – jopa joidenkin korkeasti koulutettujen filosofien – keskuudessa.

On hämmästyttävää, millaiseen tietämättömyyteen erityisesti nykyinen nk. tietoisuuden tutkimus perustuu. Minua ihmetyttää suuresti, kuinka muuten järkeviltä vaikuttavat ihmiset voivat vakavissaan väittää, että ihmisen olemassaolo voitaisiin riittävällä tavalla ymmärtää yhden ainoa olemisen muodon pohjalta, joka olisi siis materia ja sitä edustava keho. Yhtä vieraalta tuntuisi ajatus, että ihminen olisi pelkkää henkeä, vaikka se onkin erityisesti itämaisessa ajattelussa kaiken olevaisen peruslähtökohta.

Tuskin kukaan kiistää, että Descartesin dualistinen ihmiskäsitys on sellaisenaan vanhentunut, kun ajatellaan kartesiolaista dikotomiaa, jossa katsotaan, että sielu (tai henki ja/tai psyyke) ja keho (tai vanhahtavasti ruumis) ovat täysin erillisiä olemisen muotoja. Se kuvastaakin vain filosofisen ajattelun kehityksen historiaa ja joutaisikin jo hautautua historian tomuun. Silti Descartesin, merkittävän matemaatikon ja kaikkea mahdollista järjestelmällisesti epäilemään pyrkineen rationalistin, ajattelussa on jotain hyvin järjellistä ja täysin hyväksyttävää. Esimerkiksi dualismista on kehitetty monenlaisia, jopa toisilleen vastakkaisia muotoja. Erilaiset kaksinaisuuteen perustuvat tulkinnat ovatkin empiirisessä ihmistutkimuksessa myös nykyisin hyvin yleisesti hyväksyttyjä peruskatsomuksia ihmisestä.

Descartesin ansioksi on luettava myös, että hän aloitti uuden filosofisen tradition, jossa ihmisen ongelma – kysymys Mitä ihminen on? – on ollut keskeinen tutkimuksen kohde. Runsaat sata vuotta sitten Wilhelm Dilthey (1833-1911) jatkoi ihmisen ongelmakokonaisuuden jäsentämistä merkityksellisellä tavalla. Descartesin ja Diltheyn ansio on siinä, että he ovat tähdentäneet ihmisen tajunnallisuuden omaa erityistä laatua ihmisen kokonaisuudessa. Sen jälkeen erityisesti Max Schelerin (1874-1928) filosofisen antropologian ja Nicolai Hartmannin (1882-1950) ontologisen analyysin vaikutukset ihmistajunnan ja ihmisen kokonaisuuden ymmärtämiseen ovat olleet keskeisiä.

Mielestäni argumentit, joilla Descartesin alkuperäisiin ajatuksiin viitaten pyritään samalla kumoamaan kaikki sen jälkeisenkin filosofisen ihmistutkimuksen tulokset, kuvaavat esittäjistään jotain sellaista, jota luonnehdin jo edellä. Luulisi jokaisella ainakin tohtorin tutkinnon suorittaneella tutkijalla olevan sen verran yleissivistystä, että hän tuntisi edes jossain määrin länsimaisen ajattelun historiaa. Ja varsinkin, jos tutkija toimii tietoisuuden tutkijana, luulisi hänen tuntevan siihen liittyvät peruskäsitteet ja niiden käytön historian. Näin ei kuitenkaan näytä olevan, kun jotkut tietoisuuden tutkijat ilkkuvat esimerkiksi Descartesin sielu-käsitteellä ja yhdistävät sen uskontoihin. Samalla tavalla kai pitäisi sitten toimia myös ruumis-käsitteen kanssa ja häijyillä, että kun ruumiista eli kuolleesta ihmisestä irrotetaan aivot, ne ovatkin vain 1,5 kiloa elotonta solumassaa.

Eräs nykyistä ihmistajunnan tutkimusta vaivaava piirre on yhtenäisen käsitteistön puute. Esimerkiksi mielellä ja tietoisuudella sekä myös psyykellä, sielulla tai hengellä viitataan yleensä samaan asiaan, jota Rauhala kutsuu tajunnaksi. Hän noudattaa jo Eino Kailan aikanaan tekemää perusjakoa tajuttoman, tajuisen sekä tietoisen ja tiedostamattoman välillä. Osa ihmisestä, varsinkin hänen kehossaan tapahtuvat orgaaniset prosessit, ovat Rauhalan mukaan kokonaan tajuttomia. Samoin hän luonnehtii kaikkien luonnontapahtumien elämyksettömän sisäisen itsesäätelyn tajuttomaksi. Tällaisia ovat hänen mukaansa kaikki fysiikan tutkimat elottomat oliot sekä myös kaikki elolliset, mutta hermostoa vailla olevat oliot – siis osa eläimistä ja kaikki kasvit. Tajunnan Rauhala puolestaan määrittelee kokemisen kokonaisuudeksi, jonka puitteissa tiedostamaton ja tietoinen ovat kaksi ääripäätä, joiden välillä kokemukset aaltoilevat milloin selkeän oivaltavuuden (tietoiseen) valokeilaan ilmaantuen ja milloin (tiedostamattomaan) periferiaan häipyen (ks. Rauhalan mainitut teokset).

Mitä historiaan tulee, kutsuttiin ihmisen tajuntaa filosofiassa yleisesti sieluksi ennen kuin sitä uuden psykologiaksi nimetyn tieteenalan ja etenkin Sigmund Freudin psykoanalyysin myötä alettiin yleisesti kutsua psyykeksi. Henki-käsite on puolestaan peräisin antiikin filosofiasta, jossa sen kreikankielinen vastine oli pneuma.  Myöhemmin se on kiinnitetty latinankielen spiritus-sanaan, joka on suomennettu hengeksi, henkiseksi tai hengelliseksi, joista viimeksi mainitulla on uskonnollinen merkitysvivahde. Kun on ryhdytty puhumaan rinnakkain psyykestä ja hengestä tai sielusta ja hengestä, kuten Viktor Frankl on tehnyt viime vuosisadan alussa, on niillä tarkoitettu tajunnallisuuden olemisessa ja siinä esiintyvässä tapahtumisessa ilmenevää kahta toisistaan eri tavoin poikkeavaa tajuavaa olemispuolta. Koska psyyke-käsitettä käytetään edelleen psykologiassa edustamaan tajuntaa ilman, että sen puitteissa tehdään minkäänlaisia tasoeroja (joka johtaa epäloogisiin ja ristiriitaisiin johtopäätöksiin) on selkeämpää puhua psyykkisestä ja henkisestä tajunnallisen olemassaolon ulottuvuuksina.

Jotta minkäänlainen asiallinen keskustelu erilaisia näkökantoja omaavien tutkijoiden välillä olisi mahdollista, olisi saavutettava jonkinlainen yhteisymmärrystä eri käsitteiden käyttöyhteyksistä ja niiden merkityssisällöistä. Lisäksi olisi hyvä pyrkiä sovittamaan yhteen erilaiset jyrkkärajaisina esitetyt monistiset, dualistiset ja pluralistiset ihmiskäsitykset kokonaisuudeksi, jossa niiden kaikkein olennaisimmat ja rationaalisesti perusteltavissa olevat ainekset koottaisiin yhteen monipluralistiseksi, holistiseksi ihmiskäsitykseksi. Kukin erityistiede kykenisi silloin, niin halutessaan, tiedostamaan selkeästi, mihin osaan kokonaisuudesta sen pätevyys sekä teoriat ja käsitteistö riittävät. Samoin olisi mahdollista tiedostaa, missä jokin erityistiede alkaa perusteettomasti ja ristiriitaisesti tehdä johtopäätöksiä, jotka kuuluvat jonkin toisen, perusrakenteeltaan ja toimintalogiikaltaan täysin erilaisen olemisen muodon piiriin.

Aloitin juuri lukemaan Pentti O. A. Haikosen kehuttua kirjaa ”Tietoisuus, tekoäly ja robotit”. Kirjan esittelystä olen ollut käsittävinäni, että hänen mukaansa tietoisuus ei ole aivojen ominaisuus eli aivot eivät tuota tietoisuutta itsestään kuin Kalevalan Sampo (ks. toisessa blogissa oleva artikkelini Kun ihminen ”ajattelee aivoillaan”). Käsittääkseni Haikonen on sillä kannalla, että ”aivot sinällään eivät sisällä tietoa, vaan ovat käsittelykone havainnoille. Jos irtonaisiin aivoihin kytkee sensoreita, ei voi havaita mitään, koska aivot eivät saa syötettä — aivot muodostavat ajatuksia havaintojen perusteella ja tietoisuus syntyy niistä (ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kartesiolainen_dualismi)”. Eli kyse on juuri siitä samasta käsityksestä, jota esimerkiksi Rauhala filosofisessa ihmiskäsitysajattelussaan edustaa. Yhtenäisestä näkemyksestä huolimatta vaikutti kirjaa selaillessani, että siinä pyritään ajan hengen mukaisesti ehdoin tahdoin synnyttämään jonkinlaista kiistaa ja luomaan ristiriitaa sen kanssa, mitä Rauhala ja lukemattomat muut filosofit ovat jo kauan sitten pitäneet totena.

Kirjan luettuani otan tavoitteekseni – sikäli kun se kirjan luettuani vaikuttaa ennakko-oletusteni mukaisesti edelleenkin olevan mahdollista – nimenomaisesti osoittaa, että mitään todellista ristiriitaa ei ole. Vaikka sellainen näennäisesti, esimerkiksi harhaanjohtavan tulkinnan takia, vaikuttaisikin vallitsevan. Koska en todellakaan ymmärrä, mitä varten tällaisia näennäisiä ristiriitoja tarvittaisiin. Ihmistä ja hänen tajuntaansa koskeva tutkimus on muutenkin riittävän vaikeaa, joten ainakin se kaipaisi päinvastoin yhtenäistä ymmärrystä perustavista lähtökohdista ja konkreettista käytännön yhteistyötä. Tätä Lauri Rauhalakin toivorikkaana peräänkuulutti jo vuonna 1995 kirjansa Tajunnan itsepuolustus loppusanoissa. Mutta palataan siis asiaan.

 

Psykoterapia ja eksistentialismi

Yhden Viktor Franklin englanninkielellä julkaistun kirjan nimi on Psychotherapy and existentialism. Vuonna 1967 julkaistu kirja sisältää 13 Franklin omaa ja kaksi kirjan toimittajien kirjoittamaa artikkelia. Frankl toteaa esipuheessaan, että on varmaankin paikallaan oikeuttaa kirjan nimivalinta muutamalla sanalla. Hän kertoo, että näkemissään, useiden kirjoittajien julkaisemissa erilaisissa teksteissä logoterapian katsotaan kuuluvan niin kutsutun eksistentiaalisen psykiatrian (existential psychiatry) luokkaan tai ryhmään. Yleisemmin logoterapia on yksi psykoterapian kentän koulukunnista.

Frankl aloittaa kertomalla ensin, että hän oli esittänyt varhain 1930-luvulla eksistenssianalyysi-käsitteen (Existenzanalyse) vaihtoehtoisena oppinsa merkityssisältöä kuvaavana käsitteenä 1920-luvulla keksimänsä logoterapia-sanan rinnalla. Nykyisin näitä käytetäänkin yleisesti rinnakkain muodossa ”logoterapia ja eksistenssianalyysi” tai siitä muodostetulla lyhenteellä LTEA. Kun amerikkalaiset kirjoittajat ryhtyivät julkaisemaan tekstejään eksistenssianalyysistä (jolla tarkoitetaan yleiskäsitteenä myös logoteoriaa kokonaisuudessaan), käyttivät he alussa sanaa existential analysis. Samaa käsitettä käytettiin Amerikassa kuitenkin myös Ludwid Binswangerin myöhäisvaiheen (1940-luvun) opista, josta hän oli ryhtynyt käyttämään nimeä Daseinsanalyse. Sekaannusten välttämiseksi Frankl ryhtyi Amerikassa käyttämään nimitystä logotherapy yleisnimenä opilleen pyrkien välttämään käyttämästä sen rinnalla käsitettä existential analysis.

Seuraavaksi Frankl kommentoi eksistentiaalista psykiatriaa ja myös eksistentialismia todeten, että näin kattavaan määritelmään sisältyy niin paljon erilaisuutta, että onkin turvallisinta sanoa, että on yhtä monta eksistentialismia kuin on eksistentialistejakin. Kirjan puitteissa hän toteaa kannattavansa joitakin heistä ja konfrontoivansa toisia. Jälkimmäisten osalta hän toteaa tarkoittavansa erityisesti niitä, jotka eivät ole tietoisia siitä, että he tulkitsevat ja käyttävät väärin käsitteitä, joita he lainaavat ”todellisten eksistentialistien” termistöstä.

Koska Frankl kritisoi vahvasti erityisesti ranskalaisia eksistentialisteja, kuten Sartrea, on hyvä rajata toisistaan eksistenssifilosofia ja sen Ranskassa maailmansotien välisenä aikana syntynyt, eksistentialismiksi kutsuttu suuntaus. Sen keskeisintä edustajaa, juuri Sartrea, myös Frankl konfrontoi voimakkaasti. Sen sijaan hän on omaksunut vaikutteita sekä eksistenssifilosofian kantaisänä pidetyn Kierkegaardin että erityisesti saksalaisten Karl Jaspersin ja Martin Heideggerin filosofioista. Heideggerilta Frankl on kuitenkin omaksunut lähinnä vain ajatuksen tajunnan ja situaation (sen maailman osan, johon yksittäinen ihminen on suhteutunut) vastavuoroisesta vuorovaikutuksesta. Tajuntaa tutkivan fenomenologian perustajan Edmund Husserlin oppilasta Heideggeria pidetäänkin eksistentiaalisen fenomenologian perustajana, jossa filosofisessa suuntauksessa huomioidaan siis ihmisen elämään yhtä merkittävällä tavalla vaikuttavina sekä hänen tajuntansa että hänen situaationsa. Kyseessä onkin saman lantin kaksi puolta.

Viktor Frankl ei ole eksistentialisti, jota hän konfrontoi osittain koko filosofiallaan, eikä eksistenssifilosofi, joka kohdistaisi mielenkiintonsa vain ihmisen maailmassa olemiseen. Sen rinnalla ja kaikkein ainutlaatuisempana antina sekä filosofialle että psykoterapialle ja psykiatrialle Frankl nimeää ja määrittelee koko joukon keskeisiä henkisiä tajunnallisia kykyjä, joita ihminen voi kehittää itsessään ja käyttää voimavaranaan ponnistellessaan kohti mahdollisimman arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä elämää. Kaiken perusta ovat siis henkiset kyvyt, joten kaiken perustana on niitä koskeva fenomenologinen tutkimus sekä teoriassa että käytännön auttamistyössä ja itsensä kehittämisessä. Koska kaikki aidosti arvokas ja tarkoituksellinen voi löytyä vain ihmisen ulkopuolelta maailmasta, kuuluu toisena osana Franklin filosofiaan myös eksistentiaalinen puoli, jota hän kuvailee käsitteillään eksistointi eettisellä tavalla ja vastuullisena oleminen maailmassa – kukin omassa situaatiossaan. Fenomenologian lisämääreeksi tai etuliitteeksi on siis otettava eksistentiaalisuus, jolloin saadaan sanapari eksistentiaalinen fenomenologia.

Eksistentiaalisen fenomenologian piiriin voidaan Franklin rinnalla katsoa kuuluvan myös sitä Suomessa voimakkaasti kehittänyt Lauri Rauhala. Meidän suomalaisten ei siksi tarvitsekaan lähteä jäljittämään Franklin ajatuskulkuja esim. Heideggerin vaikeaselkoisista teorioista yhtä vähän kuin Husserlin fenomenologisista tai Jaspersin eksistentiaalisista teorioista, vaan voimme ihan omalla äidinkielellämme täydentää ymmärrystämme Franklin ajattelun filosofisista perustoista Lauri Rauhalan kirjojen ja artikkelien avulla. Juuri näin tein itsekin kasvatusfilosofisessa väitöskirjassani tarkastellessani Franklin ja Rauhalan ihmiskäsityksiä ja muuta ajattelua sekä erikseen että yhdessä. Ja niin olen itse asiassa tehnyt sen jälkeenkin huomattuani miten erinomaisella tavalla heidän ajattelunsa täydentää toinen toisiaan.

Erikseen eksistentialismista ja eksistenssifilosofiasta kiinnostuneille suosittelen lämpimästi Torsti Lehtisen teosta ”Eksistentialismi – vapauden filosofia” (Kirjapaja, 2002). Muistutan kuitenkin, että sieltä ei voi löytää Franklin filosofiaa eikä edes sen puolikasta, eksistentiaalista näkökulmaa. Franklin omaperäinen filosofia löytyy vain hänen vajaa 40 kirjastaan ja 800 artikkelistaan, joissa hän sitä kuvailee. Saksan kielen lähes toisena äidinkielenäni oppineena olen pyrkinyt helpottamaan suomenkielisen lukijakunnan ponnisteluja omilla kirjoillani, joihin olen pyrkinyt sisällyttämään myös kaikkea sitä olennaista, mikä ei ilmene suomenkielelle eikä myöskään englanninkielelle käännetyistä harvalukuisista Franklin kirjoista.