By Pepe Johansson
Harrastan triathlonia, jossa yhdistyy kolme eri lajia: uinti, pyöräily ja juoksu. Olen kohtuullisen hyvä näissä kaikissa lajeissa ja harjoittelen niitä säännöllisesti. Kesällä sain uintiharjoituksen aikana kokemuksen siitä, mikä merkitys on tiedostamattomilla peloilla ja oman tunne-elämäni piirteillä omaan tajunnalliseen kokemukseeni situaatiosta. Sain kokemuksen siitä, kuinka nämä voivat vääristää hetken olemusta tai ainakin sitä millaisena sen koen.
Ihmettelin pitkin kesää miksi luonnon vedessä uidessa homma ei oikein kulje. Uin periaatteessa hyvin, pidän uimisesta, mutta luonnon vedessä uidessa tunne on usein epämiellyttävä. Yhden uintiharjoituksen aikana sanoin mielessäni itselleni: ”Olet turvassa ja sinulla ei ole mitään hätää ”. Uintini rauhoittui, olo muuttui levollisemmaksi ja todennäköisesti vauhti vielä nopeutui. Pystyin nauttimaan vedessä olemisesta ja luonnon antamasta rauhoittavasta tunteesta ainakin hetken. Tämä hetki avasi merkittävän löydön omaan tunnetajuntaani. Oivalsin, mikä merkitys tajunnallisella kokemuksella on siihen, mikä käsitys minulla on hetkestä, jossa juuri nyt olen.
Ymmärsin että ongelma rakentuu ajatuksesta, että uidessa meressä tai järvessä haluaisin olla jo perillä. Odotan sitä, kun kilometrit tulevat täyteen ja uintiharjoitus päättyy. En ehkä niinkään tietoisesti ajattele tätä, mutta se on fyysistä kokemusta määrittävänä tunteena ja toiveena läsnä merkittävällä tavalla. En hyväksy sen hetken olemusta, jossa juuri nyt olen. Tämä osin tiedostamaton piirre tuo uintiin levottomuutta ja hätäilyä. Tästä kärsii myös uintitekniikkani. Ymmärsin että kärsimättömyys ja kyvyttömyys hyväksyä uintimatkani pituus ja aika määrittävät minun tajunnallista kokemusta. Tajunnallinen kokemus taas on yhteydessä fyysiseen olemukseeni edestakaisella liikkeellä, vuorovaikutuksen tavoin. Haluan nauttia uimisesta, mutta koen tilanteen vaikeaksi koska haluaisin olla jo perillä. Kun pystyin rauhoittamaan itseäni tämän ”mantran” avulla, hyväksyin sen hetken olemuksen ja uintimatkani pituuden, vauhtini ja harjoituksen keston. Pystyin taas hetken nauttimaan uinnista luonnon vedessä.
Tämän oivalluksen myötä keskustelin asiasta pitkään uintivalmentajana toimineen ihmisen kanssa. Hän toi esiin myös veteen liittyvät pelot, jotka ovat usein tiedostamattomia. Tiedostamattomia ainakin suurelta osin, mutta vaikuttavuudeltaan merkittäviä. Samat tiedostamattomat pelot ovat yleisiä myös maailman huippu-uimareilla. Vesi on ihmiselle vihamielinen ympäristö ja ihmiselle on jo geneettisesti muodostunut koodisto, että veden varassa olemisessa on vaara. En tunnista tätä pelkoa uidessani tai sukeltaessani laitesukelluksia, mutta ymmärsin, että tämä koskee myös minun kokemustani uidessa. Kun tunnen pientä väsymystä, hengittämisen vaikeutta ja odotan että uinti olisi jo päättynyt, alan kärsiä enemmän. Alan odottaa, että olisin jo perillä ja myös tiedostamaton pelko saa enemmän voimaa, joka viime kädessä muodostuu tajunnallisen kokemukseni määrääväksi tekijäksi. Vaikka todellisuudessa minulla ei ole mitään konkreettista hätää. Pikemminkin päinvastoin.
Tämä kokemus sai minut pohtimaan sitä, kuinka paljon samankaltainen mekanismi määrittää omaa maailmankuvaani eri hetkissä ja tajunnallista kokemistani muutenkin. Kuinka paljon tunnetajuntani pitää sisällään osin tiedostamattomia vaatimuksia ja oletuksia situaatioista joissa olen? Minkä merkityksen tähän tuo kärsimättömyyteni, joka määritti myös kokemustani uidessani? Kuinka paljon minun tajuntani horisontteihin on tallentunut pelkoja, joita en tunnista? Pelkoja, jotka kuitenkin osaltaan muodostavat ja määrittävät tajunnallista kokemustani ja maailmankuvaani sekä ymmärrystäni situaation sisällöistä ja viime kädessä erityisesti niissä olevista tarkoitusmahdollisuuksista.
Merkittävää logoterapian opiskelijana on kuitenkin se, että itseen etääntyminen luo mahdollisuuden saada henkinen olemuspuoleni avuksi. Uidessa sanoin ajatuksissani itselleni, että ”olen turvassa” ja kokemukseni vedessä kauhomisesta muuttui. Sain uimavalmennuksesta myös fyysiseen olemuspuoleen vihjeen. Uida suu auki vedessä, jolloin ikään kuin ohjelmoin uudelleen sitä kohtaa, josta pelot syntyvät. Kerron itselleni tällä tavalla myös, että olen turvassa eikä suuhuni ja hengitykseeni mene vettä, vaikka pidänkin suuta auki vedessä. Luon tällä harjoitteella suhdetta veteen uudella tavalla.
Tämä kokemus on itselleni merkittävä erityisesti siksi, että se tuo esiin henkisen puolen kehittämisen tärkeyden. Ilman kykyä itseen etääntymiseen olen luonteeni pimeiden puolien vietävissä ja pelkojeni ohjattavissa. Kun tiedostan ja harjoitan kykyäni olla henkinen persoona, kuvani maailmasta voi olla rauhallisempi ja hyväksyvämpi.
viktorfranklblog 