Miksi ihmiset joilla on ”kaikki hyvin” masentuvat?

Olen jatkuvasti ihmetellyt, eikö minun lisäkseni kukaan muu huomaa mitään ristiriitaa siinä, kun kuorossa hoetaan yhtäältä, että suurin osa nuorista voi hyvin, ja toisaalta, että nuorten mielenterveysongelmat ovat jatkuvasti lisääntyneet. Arvoituksen avain löytyy siitä, että ensimmäisessä hokemassa puhutaan taloudellisesta, rahalla ja tavaralla mitattavasta hyvinvoinnista, ja toisessa psyykkis-henkisestä, varsinaisesta hyvinvoinnista.

Olen myös ihmetellyt kyselytuloksia, joissa suomalaiset on todettu jopa maailman onnellisimmiksi ihmisiksi. Miksi en näe tai kuule siitä missään, vaan sen sijaan todistan yhä lisääntyvää pahoinvointia kaikkialla, missä ihmisiä ylipäätään kohtaan. Logoteoria antaa tähän hyvin perustellun selityksen. Ei ole mitenkään harvinaista, että ihmiset, joilla on ”kaikki hyvin” masentuvat yhtäkkiä, yllätyksenä itsellensäkin. Tavallinen elämä, jossa ihmisellä vaikuttaa olevan kaikkea, mitä hän haluaa, ei riitäkään ehkäisemään masentumista.

Ajatellaanpa vaikkapa naista, jonka elämä saattaa olla tänäkin päivänä joidenkin naisten ihanne. Ja onkin hyvin yleisesti esimerkiksi masennuslääkkeiden suurkulutusmaassa Yhdysvalloissa. Hänellä on hyvä puoliso, joka elättää hänet. Heillä on omakotitalo, jossa on oma aidattu piha. Heillä on kaksi tervettä lasta. Naisella on oma auto. Hänellä ei siis vaikuta olevan mitään syytä olla onneton – ja varmasti hän vastaisi myös kyselytutkimuksessa olevansa hyvin onnekas ja onnellinen.

Monen tällaisen naisen näennäinen onnellisuus ei ole estänyt häntä ajautumasta vaikea-asteiseen ja pitkäkestoiseen masennukseen. Hänellä oli kaikki mahdollinen, mitä nainen suinkin saattoi haluta elämältään, eikä hänellä ollut mitään syytä olla onneton ja epätoivoinen. Näin olikin, mutta vain kulttuurin mittapuiden mukaan. Sen mukaan, millainen kuva meille luodaan siitä, mitä me tarvitsemme ollaksemme onnellisia. Perustuen kaikkiin niihin mukamas-arvoihin, joita meille yhteiskunnan taholta tarjottimella tyrkytetään. Valittavina ovat vain jatkuva mahdollisimman suuri taloudellinen kasvu, tavaroiden ja palvelujen kuluttaminen niin paljon kuin suinkin sekä kilpaileminen paikasta kukkulan kuninkaana ja oman sijoituksensa jatkuva vertaileminen muihin.

Mutta keisarillahan ei olekaan vaatteita, totesi pikkupoika opettavaisessa sadussa, jossa kaikki aikuiset uskoivat kaiken mitä heille väitettiin. Uusliberalistisen yhteiskunnan vaikuttajat ovat aivopesseet meidät uskomaan sellaisten asioiden onnellistavaan vaikutukseen, joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä me todellisuudessa tarvitsemme. Tietysti edellä esitetty esimerkki on triviaali, koska lähes jokainen nykyaikainen nainen on ymmärtänyt, että hän tarvitsee kuvatun kaltaisen kiiltokuvamaisuuden sijaan jotain paljon olennaisempaa. Eli hän tarvitsee pelkän aviomiehen, lasten, omakotitalon ja auton lisäksi jotain varsinaisemmin arvokasta, kuten tasa-arvoa, itsenäisyyttä, tarkoituksellisen työn jne.

Me kaikki tarvitsemme jotain, joka on paljon arvokkaampaa kuin kaikki materia, kaikki aineellinen, kuten raha, omaisuus, kerskakulutus jne. Me tarvitsemme tarkoituksen elämällemme ja sen me voimme saada vain poksauttamalla puhki oman kuplamme, tapahtui se sitten oman vähitellen kehkeytyvän lisääntyvän elämänymmärryksen kautta tai vaikka masennuksen aikaansaaman havahtumisen ansiosta. Toisin sanoen tarvitsemme yhteyttä toisiin ja myös itseemme, yhteisyyttä toisten kanssa, jotain joka luo yhteistä hyvää kaikille, sekä toisille että samalla myös itsellemme. Eli kaikenlaista sellaista, joka luo tarkoitusta elämäämme, joka muodostuu vain siitä, että luovun itsekeskeisyydestäni ja suuntaan itseni kohti kaikkea itseni ulkopuolelta, elämästä ja maailmasta, löytyvää aidosti arvokasta ja merkityksellistä.

Tämän Viktor Frankl ilmaisee lyhyesti ja ytimekkäästi todeten, että ihmisen perustavin tarve on hänessä olemuksellisesti olevan tarkoituksen tahdon toteutuminen. Jos tämä jokaisessa ihmisessä piilevä kaipaus tarkoitukselliseen elämään ei toteudu, saattaa ihminen ajautua ennen pitkää ja pahimmillaan jopa itsetuhoisuuteen. Ja joka tapauksessa, minkäänlainen mielihyvä ja nautinto tai raha, omaisuus ja valta eivät voi sitä korvata.

Työn merkityksellisyyden ja tarkoituksellisuuden ero

Mielekkyys, merkityksellisyys ja tarkoituksellisuus eivät ole toistensa synonyymejä logoteoriassa, jossa pyritään mahdollisimman hyvään selkeyteen käsitteiden käytössä. Jollei erilaisten lähikäsitteiden eroja tuoda esille riittävän tarkasti ja jolleivat logoteoriaa opiskelevat kiinnitä niihin riittävästi huomiota, jää jotain olennaisen tärkeää ymmärtämättä ja sisäistämättä. Seurauksena voi olla esimerkiksi, että kun jossain toisessa, esimerkiksi psykologisessa opissa, puhutaan vaikkapa merkityksestä tai merkityksellisyydestä, samaistetaan se helposti logoteorian tarkoitus -käsitteeseen. Näin osa logoteorian erityisyydestä jää samalla pimentoon, jolla tehdään karhunpalvelus logoteorialle.

Luin jälleen pari päivää sitten lehtikirjoituksen, jossa kerrottiin, että opinnoistaan valmistuneet nuoret aikuiset etsivät työtä, josta he saavat ennemminkin merkitystä kuin korkeinta mahdollista alkupalkkaa. Tällä viitattiin siihen, että nämä vastavalmistuneet investoivat itseensä etsimällä työpaikkaa, jossa he saavat oppia ja kehittää itseään parantaakseen omaa kilpailukykyään ja markkina-arvoaan työmarkkinoilla. Siis maksimoidakseen palkkansa seuraavissa työpaikoissa. Saahan näinkin toimia ja se kuulostaa jopa omalla tavallaan järkevältä, mutta kyseisen työn tarkoituksellisuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Poikani, joka toimii ambulanssissa, hakeutui aikanaan VPK-taustansa turvin istumaan ambulanssin kyytiin saadakseen kokemusta, jota kautta hän paransi mahdollisuuksia päästä valmistumisensa jälkeen myös palkkatyöhön ambulanssiin. Mutta miksi hän tahtoi töihin ambulanssiin? Saadakseen hoitaa ihmisiä. Ja miten? Niin hyvin kuin mahdollista. Eli sillä tavalla, että paras mahdollinen hoito toteutuisi kyseisen apua tarvitsevan senhetkisen tarpeen edellyttämällä tavalla. Saatuaan sitten ensimmäisen työpaikkansa ambulanssissa, oli se yksityisessä yrityksessä. Siellä joutui tekemään tiliä jokaisesta laastarista ja sideharsosta eli perustelemaan niiden käytön välttämättömyyden. Kustannuksissa säästäminen kulki sitten edellä. Poika haki tämän takia ja pääsi töihin kunnalliseen ambulanssiin, jossa saa hoitaa ihmisiä juuri sen kutsumuksen mukaan, mikä hänellä on. Eli hän saa olla sillä tavalla merkityksellinen apua tarvitseville ihmisille kuin hän työltään toivoi ja miksi hän oli myös kaiken aikaa opiskellut. Palkka on pienempi, mutta työ tarkoituksellisempaa, koska siinä on mahdollista toimia vielä arvokkaammalla tavalla toisten parhaaksi.

Työn tarkoitus liittyy siis siihen, miksi kyseistä työtä tehdään, ketä (itseisarvoisesti arvokasta) ihmistä tai mitä arvokasta asia sillä pyritään palvelemaan mahdollisimman arvopitoisella tavalla. Eli mitä arvokasta ja hyvää – jopa rakkaudellista, kuten ambulanssi -esimerkissä – sillä pyritään saamaan aikaiseksi.

Erilaisia töitä arvotetaan yhteiskunnassamme eri tavalla. Esimerkiksi vientiteollisuus on huipulle arvostettujen alojen kärkeä. Ja yhä enemmän koko koulutusjärjestelmämme tähtää huippuyksilöiden tuottamiseen Suomen kansainvälistä kilpailukykyä turvaamaan vientiä harjoittavaan teollisuuteen ja palveluihin. Toisten ihmisten palvelemistehtäviin tähtääviä aloja karsitaan rankalla kädellä yliopistojen ja korkeakoulujen opinto-ohjelmista. Näillä aloilla toimivia ihmisiä ei myöskään arvosteta kuin juhlapuheissa tekopyhin sanoin, jotka unohdetaan saman tien kun ne on lausuttu. Vähempikin koulutus ja palkkaus riittävät kotimaisilla palvelualoilla toimiville ihmisille.

Itse asiassa, koska nämä toisia ihmisiä palvelevat kokevat saavansa tarkoituksellisuuden kokemuksia työstään, tarvitseeko siitä sitten vielä palkkaakin maksaa. Ja eikö muutenkin toisia ihmisiä voitaisi palvella kokonaan vapaaehtoistoimintana. Käytetään rahat seiniin sekä byrokratiaan ja kontrollointiin palkkojen ja työhyvinvointia lisäävien toimintojen sijaan. Panostetaan yhä kasvavia rahamääriä erilaiseen tarkkailuun, valvontaa, mittaamiseen ja raportointiin, jotta asiakas- eli tuotevirran läpimenon tehokkuutta voidaan maksimoida ja kustannuksia minimoida. Eihän muuten noista uupumusta valittavista työntekijöistä saada puristettua kaikkea irti.

Kuva on tietysti kärjistetty, mutta suunta vaikuttaa valitettavasti olevan juuri tällainen. Automaattinen sivuvaikutus on juuri tuo uupumus, joka aiheutuu siitä, että sitä varsinaista tarkoituksellista työtä, jolle omistautumista varten kyseiseen työhön on hakeuduttu ja kouluttauduttu, ehditään suorituspaineiden ja byrokratian vaatiman ajan takia tekemään yhä vähemmän. Silloin työn tekemisestä katoaa myös kaikki tarkoituksellisuuden ja siihen perustuvan ilon kokemus.

Viime päivinä on julkisuudessa uutisoitu kuinka Patrian viemiä panssariajoneuvoja vilisee Jemenin taistelukentillä kylvämässä kauhua ja tuhoa ympärillensä. Työ voi siis olla jopa mieletöntä sen lisäksi, että sillä ei ole mitään aidosti arvokasta tarkoitusta. Mutta voi joku kyseisen yrityksenkin palveluksessa oleva työntekijä olla luomassa itselleen uraa, edistämässä omaa tulevaa asemaansa ja palkkaansa työmarkkinoilla. Työ on siis hänen kannaltaan merkityksellistä sen lisäksi, että se on todennäköisesti nykyiselläänkin jo hyvin palkattua. Ainakin moninkertaisesti paremmin palkattua kuin aidosti tarkoituksellista työtä tekevän hoitoalan työntekijän.

Vielä yksi ulottuvuus. Jopa Patriassa voi joku työntekijä, vaikkapa muiden viihtyvyyttä edistävä siivooja, tehdä tarkoituksellista työtä silloin, kun hän käsittää oman työnsä nimenomaan toisten hyvän edistämisenä, toisten palvelemisena. Toisin sanoen, kun hän pyrkii tekemään työnsä sellaisella tavalla, että se poikkeaa vaikutukseltaan siitä, mitä kuka tahansa, vain erilaisia siivoustyön toimenpiteitä tehokkaasti suorittava tekisi. Sillä tavalla, että hän erottuu edukseen niiden silmissä, jotka työskentelevät hänen siivoamissa työtiloissa. Kyse on siis jostain työn laatuun liittyvästä, jostain ylimääräisestä, mitä siivooja tekee sen sijaan, että hän tekisi vain sen, mitä hänen on välttämättä tehtävä palkkansa eteen ja työpaikkansa rimaa hipoen säilyttääkseen. Näin hänellä on merkitystä osana kokonaisuutta ja hänen työllään siihen perustuva tarkoitus. Siitä huolimatta olisi vielä paljon antoisampaa, että koko organisaatiollakin olisi jokin aidosti arvokas tarkoitus, jokin tehtävä arvokkaan ja hyvän luomisessa mahdollisimman laajalle maailmaan.

 

 

 

 

 

 

.