Omatunto tarkoituselimenä

Viktor Frankl kutsui omaatuntoa tarkoituselimeksi (saks. Sinn-Organ). Käytin tätä käsitettä eräässä yhteydessä Facebookissa ja siitä syntyikin sitten varsinainen soppa, jota ilmeisesti eräs nk. kavereistani poistamani henkilö alkoi hämmentää eräässä Facebook-yhteisössä. Hän väitti minun todenneen, että omatunto on ihmisen ruumissa oleva elin, siinä kuin keuhkot tms. Toimitin sinne vastineen, jossa totesin seuraavaa: ”Omastatunnosta puhuessa käytän yleensä Viktor E. Franklin määritelmää, jossa hän nimeää sen tarkoituselimeksi, tiedostamattomassa henkisessä (siis aineettomassa) olemuspuolessamme sijaitsevaksi potentiaaliksi, jonka avulla voimme tunnistaa arvokkaita ja tarkoituksellisia asioita niitä kohdatessamme. Tarkoituselimen sijaan olen itse kuitenkin useimmiten puhunut tarkoitusaistista. Frankl oli lääkäri ja hän tahtoi nähdä omantunnon elimellisesti meidän olemukseemme kuuluvana ja kaiketi sikäli elimen kaltaisena. Myös Karl Jaspers, joka oli myös lääkäri, puhui arvoelimestä, joten sanan alkuperä on myös peräisin sieltä.” Tätä lyhyttä tekstiäni on syytä vielä tarkentaa hiukan.

Osalla ihmisistä käsityskyky on jäänyt konkretian asteelle, esim. metaforia, vertauskuvallisia ilmaisuja, ei ymmärretä lainkaan. Frankl viittaa siis vertauskuvallisesti elimellisyyteen tarkoittaen sitä, että omatunto kuuluu ihmisen olemukseen samalla tavalla kuin fyysiset elimetkin. Tai kuten toimielimet (joka myös on Organ-sanan käännösvaihtoehto) johonkin organisaatioon. Tällä hän yritti selventää omantunnon olemuksellisuutta, sitä että se on kiinteä osa ihmistä ja että se on kaikissa ihmisissä tai kaikilla ihmisillä. (Ks. myös kirjoitukseni Ihmisistä ilman omaatuntoa toisessa blogissa.)

Omatunto ei kuitenkaan kuulu ihmisen fyysiseen tai psyykkiseen, vaan hänen henkiseen olemuspuoleensa, hänen henkisen tajunnallisuutensa tiedostamattomissa piileviin syvärakenteisiin. Omantunnon kuuleminen edellyttää, että ihmisen henkiset kyvyt ovat kehittyneet varsin korkeatasoisiksi, koska yhteys tiedostamattomissa olevaan omaantuntoon edellyttää eettistä intuitiota, joka on korkeatasoinen henkinen kyky. Koska henkilökohtaisten henkisten kykyjen kehittyneisyyden tasossa on huomattavia eroja, on paljon myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät tunnista tai tiedosta omaatuntoa itsessään eivät ehkä siksi edes usko sen olemassa oloon.

Toinen asia, joka korostui oikaisuni jälkeisessä keskustelussa, oli synnynnäisen omantunnon ja kasvatuksellisen arvotajunnan välisen eron epäselvyys. Jos vanhempien, isovanhempien, päivähoitajien ym. kasvatusvaikuttaminen on suotuisaa, toisin sanoen arvokkaaseen ja hyvään suuntautuvaa, voi lapselle kehittyä melko hyvä arvotajunta. Se voi kuitenkin jäädä lapsen perinnöllisistä psyykkisistä rakennetekijöistä johtuen myös muotoutumatta. Tai se voi jäädä ikään kuin ”päälle liimatuksi”. Jälkimmäisen kaltainen arvotajunta saattaa kyseenalaistua ja murentua elämän kriiseissä tai vakavissa vaikeuksissa ja vastoinkäymisissä.

Tästä syystä tulisi ensisijaisesti pyrkiä herkistämään kestävän arvotajunnan perustaa, joka on ihmisen olemuksessa piilevä omatunto.  Sen viestiä voi kuulla vain eettisen intuition kautta ja siksi kasvatuksen tulisikin olla kokonaisvaltaisesti lapsen henkistä kasvua edistävää, hänessä piileviä moninaisia henkisiä kykyjä herättelevää ja rikastavaa. Samalla on pidettä esillä erilaisia objektiivisia ja absoluuttisia arvoja niin että lapsi kohtaa jatkuvasti sellaista, missä hän voi havaita niitä piilevän ja ottaa niihin kantaa siten, että hänen oivalluksiaan tuetaan rohkaisevalla ja kannustavalla tavalla. Tämän johdosta lapsi alkaa vähitellen omaehtoisesti suuntautua kohti kaikkea tällaista. Kaiken tämän myötä lapselle kehkeytyy yhteys ja aktiivinen suhde omaantuntoonsa. Tapa ja tottumus kuunnella sen ääntä ja totella sen viestiä siitä, mikä on aidosti tärkeää ja arvokasta elämässä.

Aktiivinen suhde omaantuntoonsa auttaa ihmistä myös arvioimaan jatkuvasti omaa arvostusjärjestelmäänsä, joka muodostuu omantunnon ja arvotajunnan väliseksi kestäväksi rakenteeksi ja eräänlaiseksi perustukseksi, kivijalaksi, jonka päälle arvotajunta ja käytännön arvovalinnat rakentuvat. Omantunnon äänen totteleminen muokkaa ihmisen arvostusjärjestelmää kohti ihanteellista arvojärjestelmää, hierarkkista asetelmaa, jossa kaikkein ylimpänä ovat henkisten (kuten hyvyys, kauneus, totuus ja oikeudenmukaisuus) ja eettisten (kuten rakkaus, armo, anteeksianto ja eettinen hyvyys) arvojen päämääriin suuntautuvat henkilökohtaiset arvostuksen kohteet. Samalla rakentuu se kehys, jonka puitteissa hän toteuttaa rakkauttaan maailmaan ja kaikkeen siinä olevaan.

Arvostusjärjestelmä on vertauskuvallisesti kartta ja omatunto kompassi sekä arvotajunta ne tienviitat, jotka ohjaavat kulkemaan maailmassa, käytännön elämässä, määrättyä tietä pitkin.

Omatunto, arvostusjärjestelmä ja arvotajunta muodostavat toisin sanoen kokonaisvaltaisen arvoihin liittyvän toinen toisiinsa vaikuttavan säätöpiirin ja hermeneuttisen spiraalin, joka kiertää jatkuvaa kehää kaiken aikaa laajentuen ja nousten kohti korkeimpaa mahdollista arvopitoista ja tarkoituksentäyteistä olemassa oloa maailmassa. Päämääränä ei ole mikään sen vähempi kuin eksistentiaalinen täyttymys, yhdellä sanalla rakkaus kaikessa täyteydessään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s