Mihin logoterapian erityisyys perustuu?

Kaikki tuntevat Frankl-sitaatin: “Between stimulus and response lies a space. In that space lie our freedom and power to choose a response. In our response lies our growth and our happiness.” Tähän sitaattiin, jolla luodaan vahvasti mielikuvaa logoterapiasta, liittyy kaksi perustavanlaatuista ja hyvin vakavaakin ongelmaa. Ensimmäinen on se, että Viktor Frankl ei ole koskaan mitään tuollaista lausahtanut (katso Franklin vävyn, professori Franz Veselyn selvitys), ja toinen on se, että se ei sinänsä kuvaa juurikaan millään tavalla logoterapian ydintä, arvoihin ja tarkoituksiin suuntautumista. Lausuma voisi olla peräisin mistä tahansa niistä lukemattomista – yleensä filosofisista – opeista, joiden taustaoletuksena on ihmisen vapaa tahto. Tällaisten epäolennaisuuksien vaikutus logoterapiaa kohtaan koettuun kiinnostukseen voi olla erittäin negatiivinen siihen verrattuna, että kaikissa mahdollisissa yhteyksissä tuotaisiin järjestelmällisesti esille logoterapian ydintä. Niitä asioita, jotka tekevät juuri logoterapiasta ainutlaatuisen. Jotka ovat nimenomaan logoterapialle luonteenomaisia sekä aidosti ja alkuperäisesti Viktor Franklin hengentuotteita, hänen luomiaan ja maailmalle levittämiään.

Kun palasin syksyllä 2016 Suomen Viktor Frankl Instituutin historian ensimmäisiltä täydennyskoulutuspäiviltä, olin kiitollinen. Kiitollinen kaikista osallistuneista ja heidän kokemastaan innostuksesta, mutta myös erään osallistujan arvokkaasta kommentista, joka oli monellakin tavalla vapauttava. Se liittyi siihen, että voimme keskittyä kokonaan siihen, mitä lisää Viktor Franklin luoma arvoperustainen ja tarkoitussuuntautunut filosofia tuo esimerkiksi kaikkiin psykologiaan perustuviin oppeihin ilman, että meidän tarvitsee ottaa kantaa niihin sinänsä. On toki historiallisesti asianmukaista tuoda esille, mitä Viktor Frankl tai hänen lähimmät työnsä jatkajat – kuten Franklin seuraajakseen nimeämä Elisabeth Lukas – ovat todenneet psykoanalyysistä, psykologiasta ja erilaisista psykoterapeuttisista suuntauksista. Mutta olennaisinta on, mitä Frankl on sanonut logoterapiasta ihmistyön muotona, arvottavana psykoterapiana, ja logoteoriasta, siitä filosofisesta tieteellis-teoreettisesta viitekehyksestä, johon perustuvat sekä logoterapia että kaikkien omaksuttavissa oleva arvoperustainen ja tarkoitussuuntautunut elämänfilosofia ja elämäntapa.

Viktor Frankl puhui eräässä varhaisista tieteellisistä artikkeleistaan, joka julkaistiin Individuaalipsykologian kansainvälisessä aikakauskirjassa vuonna 1925, arvottavasta psykoterapiasta. Arvottamisella Frankl tarkoitti tietoista arvotyöskentelyä välttämättömänä osana eettisesti perusteltua psykoterapiaa. Maailmankatsomukselliset tai maailmankuvaan ja arvottamiseen liittyvät kysymykset kuuluvat sen mukaisesti kiinteästi psykoterapeuttiseen hoitoon. Silloin siitä tuleekin logoterapiaa, jota käsitettä Frankl käytti ensimmäistä kertaa julkisesti vuonna 1926 pitämässään luentosarjassa. Ja silloin se on myös olemukseltaan filosofiaa, tai se kohoaa psykologian tarkastelemalta psyykkisen tajunnallisuuden tasolta filosofian kiinnostuskohteisiin kuuluvalle henkisen tajunnallisuuden tasolle. Tai psyyken ulottuvuudesta siihen ihmisenä olemisen tasoon, johon ihminen voi ulottua ainoastaan henkisillä kyvyillään ja voimavaroillaan. Toisin sanoen ulottuvuuteen, joka ylittää psyyken olemukseen kuuluvat, psyykelle luonteenomaiset rajat, joissa vallitsevat esimerkiksi kausaalisten syy-seuraussuhteiden mukaiset lainalaisuudet.

Palaankin tuohon alun sitaattiin, jonka lausuja on tuntematon. Sitaatin mukaan ihminen ei ole vain ehdollistunut olento, joka reagoi erilaisiin ärsykkeisiin synnynnäisellä tai oppimallaan tavalla, joka on lähtökohtana behavioristisessa psykologiassa ja siihen perustuvissa käyttäytymisterapioissa. Sen lisäksi hän on perusolemukseltaan myös olento, jolla on valinnan ja tahdon vapaus, jonka perusteella hän kykenee riippumattomasti ottamaan kantaa sisäisiin (biologisiin ja psykologisiin) ja ulkoisiin (sosiologisiin) elämänsä ehtoihin ja edellytyksiin. Ihmisellä on näin ollen aina määrätty vapausaste tai liikkumavara, jonka rajoissa hän voi vapaasti muokata omaa elämäänsä kulloinkin tarjolla olevien mahdollisuuksien mukaisesti. Tämä vapaus perustuu ihmisen henkiseen ulottuvuuteensa, joka muodostaa ihmisen varsinaisen persoonallisuuden ja arvokkuuden, hänen perimmäisen itseytensä. Henkisenä persoonana ihminen ei muodostu vain kehostaan ja psyykestään, eikä hän ole näinollen myöskään vain reagoiva tai purkautuva, vaan myös elämäänsä vaikuttava ja sitä muokkaava olento.

Kysymys vapaudesta ja välttämättömyydestä liittyy perustavalla tavalla käsitykseen maailmasta ja ihmisestä. Deterministisen näkemyksen mukaan asiat tapahtuvat vääjäämättä ilman, että tapahtumien kulkuun pystyy millään tavalla vaikuttamaan. Kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu siis välttämättä niin kuin tapahtuu, eikä mikään voisi tapahtua toisin. Käsitys valinnan vapaudesta ja vapaasta tahdosta on vaikeasti sovitettavissa yhteen tähän näkemykseen.

Determinismi kytkeytyy matemaattis-luonnontieteelliseen maailmankuvaan ja luonnontieteissä determinismi onkin lähes välttämätöntä. Tällöin voidaan olettaa, että joidenkin edeltävien olosuhteiden eli syiden vallitessa siitä seuraa välttämättä jokin määrätty seuraus. Nämä kausaaliset syy-seuraussuhteet noudattavat yleisiä lainalaisuuksia joiden mukaisesti ensimmäinen ilmiö aiheuttaa toisen. Toisin sanoen, kausaaliketjussa toisista seuraavat tapahtumat toteuttavat jotain yleisiä lainalaisuuksia. Huomio kiinnittyy silloin aikaansaavaan syyhyn eli siihen asiaan, josta tapahtunut on saanut alkunsa.

Yllättävän moni uskoo, että determinismi pätee luonnonilmiöiden lisäksi myös ihmisen toimintaan. Jos ihmistä tarkastellaan yksiulotteisen ihmiskuvan mukaisesti vain fyysisyytenä tai psyykkisyytenä, ei voidakaan muuta kuin etsiä kausaliteettia eli kyseisen olemuspuolen sisäisiä syy-seuraus-suhteita. Muussa tapauksessa biologisiin tai psykologisiin ihmiskuviin tukeutuvat erityistieteet (esimerkiksi lääketiede ja psykologia) menettäisivät koko perustansa. Johtopäätökset voivat kuitenkin olla karkeasti virheellisiä. Jo silloin, kun otetaan huomioon sekä ihmisen fyysinen että psyykkinen olemuspuoli eli tarkastellaan ihmistä psykofyysisenä olentona, joudutaan sairauden tai muun oireilun alkusyyn etsimisessä ongelmiin. Kuten Viktor Frankl on todennut, oli hänelle sekä psykiatrian että neurologian erikoislääkärinäkin usein vaikeaa päätellä, kummasta puolesta sairaus oli saanut alkunsa.

Ihmistä tutkivilla erityistieteillä on pyrkimys selittää ihmistä etsimällä hänestä alan käsikirjoissa kuvailtuja kaavamaisia syy-seuraus-suhteita. Ne voivat kuitenkin vallita vain deterministisesti määräytyvässä maailmassa ja ihmisessä. Käsikirjoissa (esim. diagnostiikkaan liittyvissä) kuvaillut syy-seuraus-suhteet ovatkin vain yleistyksiä kuvitellusta keskiarvoihmisestä sekä luokittelevia ja tyypitteleviä määrittelyjä erilaisten syiden ja seurausten välisistä suhteista. Empiirisesti voidaan tietenkin tutkia, seuraako jokin havaittu ilmiö säännöllisesti tai suurella todennäköisyydellä jonkin toisen havaitun asian edeltävästä esiintymisestä. Kyse on kuitenkin silti aina vain osatotuudesta, koska edellä mainittujen tapahtumien suhde voi selittyä jonkin kolmannenkin tekijän vaikutuksesta. Ensinnäkin unohdetaan elämän kohtalonomaisuus, sattumanvaraisuus tai miksi ihmisen henkilökohtaisessa elintilassa hänen vaikutusmahdollisuuksiensa ulkopuolista tapahtumista halutaankaan kutsua. Toiseksi unohdetaan ihmisen vapaa tahto sekä kaikki muut hänen itseohjauksellisuutensa mahdollistavat kykynsä. Näiden henkisten kykyjensä avulla ihminen voi valita vapaasti vähintäänkin suhtautumisensa kaikkeen sellaiseen, jota hän ei muulla tavalla voi muokata.

Edellä sanotussa ei vielä ole paljon sellaista, joka olisi aidosti ja alkuperäisesti Viktor Franklin luomaa ja siten todellisesti logoterapeuttista ajattelua edustavaa. Varsinkin humanistiseen ja eksistentiaaliseen psykologiaan perustuvat psykoterapiat sisältävät nykyisin paljon filosofiasta peräisin olevia näkökulmia. Myös monessa toisen, kolmannen jne. aallon psykologioissa ja psykoterapioissa on nykyisin osittain sen kaltaisia lähestymistapoja, joista edellä on ollut puhe.

Jatkankin seuraavaksi siihen, mikä tekee logoterapiasta erityisen ja miksi se filosofiaan perustuvana ihmistyön muotona täydentää loistavalla tavalla mitä tahansa psykologiseen ihmiskuvaan ja maailmankuvaan rajoittuvaa oppia.

On syytä muistuttaa, että Viktor Frankl ryhtyi kehittämään omaa teoriaansa ja siihen perustuvaa ”psykoterapian kolmatta wieniläistä koulukuntaa” jo 1920-luvulla tutustuttuaan sitä ennen perusteellisesti niihin kahteen muuhun varsin vallankumoukselliseen wieniläiseen suuntaukseen, Sigmund Freudin psykoanalyysiin ja Alfred Adlerin individuaalipsykologiaan. Frankl’n uusi suuntaus ei ehkä vaikuttanut kovinkaan merkittävällä tavalla Freudin ja hänen oppilaidensa Adlerin, Erik H. Eriksonin, C.G. Jungin ym. psykoanalyyttisiin teorioihin eikä  psykodynaamisten psykoterapioiden myöhempäänkään kehitykseen. Mutta sitäkin enemmän Frankl’n teorioilla on ollut vaikutusta monenlaisiin humanistisiin, eksistentiaalisiin ym. psykologian suuntauksiin ja terapiamuotoihin. Tämä merkitsee sitä, että osa siitä, mikä on ollut alun perin ainutlaatuisen erityistä nimenomaan logoterapiassa, on jo levinnyt muiden ihmistyön muotojen teorioihin ja menetelmiin.

Viktor Frankl’n tunnetuin oppilas Elisabeth Lukas, nyt jo eläkkeellä, jakoi syvällistä ymmärrystään logoterapiasta yli 500 kuulijalle syyskuussa 2016 olleessa Kansainvälisessä Logoterapian ja Eksistenssianalyysin maailmankongressissa Wienissä. Kahden ja puolen tunnin luennossaan hän toi esille kaiken kaikkiaankin logoterapeuttisen lähestymistavan erityisyyksiä muihin psykoterapioihin verrattuna. Lukas korosti erikseen kolmea piirrettä, jotka ovat logoterapialle luonteenomaisia ja Frankl’n omintakeisesti kehittämiä lähestymistapoja, joita hän ei ole miltään osin jäljitellyt muista ennen häntä olemassa olleista suuntauksia.

Ensimmäisenä alkuperäisesti logoterapeuttisena piirteenä Lukas mainitsi sen, että logoterapiassa ohjataan aina terapiatavattava avautumaan maailmaan. Lukasin sanoin, ihminen ohjataan aina katsomaan oman lautasensa reunan ulkopuolelle. Terapiatavattavan kanssa ei koskaan keskustella vain hänestä itsestään. Jokainen ihminen vaikuttaa maailmaan sillä mitä hän tekee ja jättää tekemättä. Myös sillä, mitä hänelle tarjolla olevia mahdollisuuksia arvokkaaseen ja tarkoitukselliseen hän laiminlyö tai hylkää, kaikella sillä hyvällä, mitä hän jättää toteuttamatta, on seurauksensa maailmassa. Terapiatavattavat kertovat mielellään, miten heidän vanhempansa ja sisaruksensa, opettajansa ja kanssaoppilaansa, esimiehensä ja työtoverinsa, puolisonsa ja muut perheenjäsenensä ovat kohdelleet heitä. Logoterapeutti kysyy kuitenkin terapiatavattavalta, miten hän kohteli vanhempiaan ja sisaruksiaan jne. Kysymys ei ehkä miellytä avunetsijöitä, mutta heidän tulevaisuutensa kannalta on olennaista kuulla myös se. Kyse on arvopitoisen ja tarkoituksentäyteisen elämän perustana olevasta, yhdestä kaikkein keskeisimmistä henkisistä kyvyistä. Kyvystä, jonka Viktor Frankl on nimennyt itsen transsendenssiksi, jonka olen suomentanut viimeisimmässä teoksessani Itsen suuntaamiseksi arvokkaaseen.

Toisessa kohdassa esitelmäänsä Lukas korosti jälleen, että kyse on jostain alkuperäisesti logoterapeuttisesta toimintatavasta. Kuten edellä, kyse oli terapiatavattavan ohjaamisesta avautumaan maailmaan, mutta tällä kertaa Lukas painotti sitä, että logoterapeuttisen keskustelun tavoite ei koskaan ole vain terapiatavattavan oman hyvän, hänen parhaansa edistäminen. Kyse ei siis ole pelkästä terapiatavattavan hyvinvoinnista. Sen sijaan tavoitteena on, että avunetsijä alkaa elää tarkoituksellista elämää. Ja kun hän elää elämäänsä  tarkoituksellisella tavalla, on hänellä mahdollisuus kokea hän myös itsensä hyvinvoivaksi tai aiempaa hyvinvoivemmaksi. Todennäköinen tai toivottu lopputulos on siis, että tarkoituksellisen, eli toisille ja yleisesti hyvää luovan toiminnan sivuvaikutuksena ihminen alkaa itsekin kokea elämänsä ainakin jossain määrin hyväksi – kaikkien elämän varjopuolienkin keskellä.

Logoterapeuttisen työskentelyssä ei siten ole ensisijaisesti kyse avunetsijän omasta välittömästä hyvästä, vaan siitä, että hän muuttaa toimintaansa aiempaa tarkoituksellisemmaksi. Ja se elämän tarkoitus, josta logoterapiassa puhutaan ja jonka mukaisesti ihmisen tulisi elää, on aina tarkoituksellista kaikille asianosaisille, kaikille osapuolille myös siinä asiassa, josta logoterapeuttisessa keskustelussa kulloinkin on kyse. Kestävää hyvinvointia, oman elämän kokemista kokonaisvaltaisesti hyväksi ja onnelliseksi, ei voi saavuttaa muuta kautta.

Kolmantena logoterapialle omintakeisena lähestymistapana Lukas mainitsi vaihtelu- tai vuorotteludiagnostiikan (Wechseldiagnostik) tai pikemminkin käänteisdiagnostiikan. Tämä jokaisen logoterapeutin perustaito merkitsee, että logoterapiassa ei tehdä vain sellaisia suunnattuja kysymyksiä, jotka kohdistuvat avunetsijän ongelmiin, vaan yhtä hyvin myös sellaisia kysymyksiä, jotka koskevat kaikkea sitä, missä terapiatavattava ei koe olevan mitään erityisiä ongelmia. Kyse on siis kaikesta siitä, mikä on hyvin hänen elämässään. Hänen elämänsä tukipilareista, erilaisesta olemassa olevasta arvokkaasta, hänen omista lahjakkuuksistaan, kyvyistään, taidoistaan ja vahvuuksistaan jne.

Lukas painotti, että käänteisdiagnostiikan avulla ei etsitä välttämättä jotain positiivista hinnalla millä hyvänsä. Kyse ei siten ole jonkinlaisesta pakkomielteisestä positiivisesta ajattelusta, jossa pyritään kääntämään kaikki positiiviseksi ja näkemään kaikesta vain positiivinen puoli. Logoterapiassa ei etsitä ensisijaisesti positiivista, vaan totuutta. (Vrt. filosofien määritteleminen totuuden etsijöiksi ja viisauden rakastajiksi.) Koko perimmäistä totuutta ihminen ei voi koskaan käsittää, mutta monenlaista sellaista kuitenkin, joka on totta hänessä itsessään, toisissa ihmisissä, hänen omassa elämässään sekä yleisemminkin  elämässä ja maailmassa. Kyse on totuudellisuudesta sekä arvostuksen kohteena että omaksuttuna asenteena.

Totuudellisuus on myös valinta. Totuutta voidaan verrata koko värimaailmaan taidemaalarin paletissa. Kaiken huomionsa voi kiinnittää pelkkään tummanruskeaan, tummanharmaaseen ja mustaan, mutta väririkkaassa paletissa on sen lisäksi myös keltaista, kirkkaanvihreää ja pinkkiä. Meidän tulisi nähdä ja ottaa todesta koko paletti kaikkine väreineen ja erilaisine sävyineen ja vivahteineen. Viktor Frankl puhui aina näkökentän laajentamisesta, näkökulman vaihtamisesta ja näkökannan muuttamisesta.

Totuus on paljon laajempi kuin millaisena avunetsijät sen usein näkevät. Tästä syystä on erityisen tärkeää, että jokainen terapiatapaaminen päättyy siten, että tapaamisesta poistuva tiedostaa syvällisesti kaksi ilmeistä totuutta, nimittäin, että on olemassa myös hyvää ja että on olemassa myös vapautta. Ihmisen elämässä on, on ollut ja tulee olemaan myös hyvää kaikkien kärsimysten, koettelemusten ym. keskelläkin. Ja myös vapautta on, on ollut ja tulee olemaan. Vapaus merkitsee sitä, että ihmisellä on aina erilaisia mahdollisuuksia vastata elämänsä kysymyksiin, kaikkeen siihen, mistä hänen elämässään on kulloinkin kyse. Hän voi joko toimia aktiivisesti muuttaakseen elämäntilannettaan suotuisammaksi tai jollei se ole mahdollista, hän voi muuttaa itseään, omia elämäntaitojaan paremmiksi. Meillä on siten aina sisäistä vapautta, jota meiltä ei voi kukaan ottaa pois, mutta yleensä meillä on samanaikaisesti myös ulkoista vapautta ainakin määrätyissä rajoissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s